XVII.
Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä häneen… Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.
Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos, ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää välittänyt.
— Jevgêni Vasiljewitsh! — sanoi Anna Sergêjewna. — Tulkaa minun huoneeseni… Minun pitäisi kysyä teiltä jotain… Te mainitsitte eilen erään teoksen…
Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen, sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.
Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.
— Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? — kysäisi Anna Sergêjewna hetkisen kuluttua.
— Pelouze et Frémy, "Notions générales", — vastasi Bazârov. — Sopii suositella teille myöskin Ganot'in "Traité élémentaire de physique expérimentale". Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin tämä oppikirja…
Rouva Odintsôw ojensi kätensä.
— Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä… Vai tuntuuko tämä ikävältä teistä?
— Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen haastelimmekaan?
Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:
— Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni". Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään sellaista tunnekaan?
— Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, — vastasi Bazârow. —
Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.
Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.
— Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?
— Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.
— Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville, mitä asioita te ajattelette?
— Kuinka? En ymmärrä teitä.
— Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte, ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte, minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka te olette? mikä te olette?
— Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen…
— Niin, mikä te olette?
— Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin alku.
Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.
— Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.
— Minkäs puolesta Arkâdi…
— Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.
— Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta … suokaa anteeksi … min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni, ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka…
— Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut teille…
— Ja sitä paitsi, — keskeytti Bazârow, — miksipä ruveta puhumaan tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu tilaisuus saada jotain aikaan — oli menneeksi, ellei, niin on ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.
— Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi… Vai tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne? Tehän halveksitte meitä kaikkia.
— Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.
— En, min'en tiedä mitään… Mutta olkoonpa niinkin: minä käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu…
— Liikkuu! — toisti Bazârow, — niinkuin minä olisin hyväkin valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken sen, mitä hänessä "liikkuu"?
— En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on täynnään.
— Voitteko te? — kysäisi Bazârow.
— Voin, — vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.
Bazârow painoi päänsä alas.
— Te olette onnellisempi minua.
Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:
— Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo, ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo … kuinka ma sanoisin?… tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin haihtuu.
— Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä … ja vielä … kuinkas te sanoittekaan? … mielen-jännitystä?
— Niin.
Bazârow nousi ja astui akkunaan.
— Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen, tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?
— Niin, — toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.
— Ettekä suutu?
— En.
— Ettekö? — Bazârow seisoi seljin häneen. —
Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi, mielettömästi… Se teidän nyt onnistui saada ilmi.
Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se, mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas … intohimo, joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se… Hän sekä hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.
— Jevgêni Vasiljewitsh, — lausui hän, ja välitön hellyys helähti hänen äänessään.
Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet rintaansa vasten.
Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti…
— Te ymmärsitte minut väärin, — kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti, kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän olisi varmaankin parkaissut.
Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.
Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" — "Miksikä lähteä? Minä en ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt itseänikään."
Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi 'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän minä ollut jotain aavistellut?"…
— Minä olen syypää, — lausui hän ääneensä, — mutta sitähän en osannut ennalta arvatakaan.
Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä kohti…
— Vai? — huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen… Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy, joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja huulten ympärillä, — se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista, mistä hän itsekin joutui hämille.
— Ei! — päätti hän viimein. — Jumala ties, minne tämä olisi vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa… Oma rauha se on sentään parasta maailmassa.
Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä, miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti tiehensä, jotain uutta hapuillen, — sellaisena hän oli pakottanut itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen … ja sieltä oli astunut hänen näkyviinsä — ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä … tai jotain niin muodotonta…