XXIII.
Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli käymäisillään sanasotaan nihilismiä vastaan siihen aikaan muodissa olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta, mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:
— Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole kunnia ymmärtää teitä.
— Älkääs muuta! — huudahti Bazârow. — Ihminen pystyy ymmärtämään vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty käsittämään.
— Oliko tuo sukkeluutta? — virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi syrjään.
Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa, ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen, kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä kulkussansa.
Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi, elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen. Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan, geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin, valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun muassa vahvisti hänen luuloansa.
Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi" pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".
Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti, äreänä … mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento, jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin kernaasti keskusteli.
Se olento oli Fênitshka.
Bazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai pihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan astunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö hän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt häntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse Nikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties siitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla kaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää puoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä lääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa kanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan äkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään lusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti vierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä, vaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia hän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut pitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä taakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan, järkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.
— Ihan pintaa karmaisee, — valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka vastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista "tunnotonta". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen "sytämensä armoton ahtistaja".
Bazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä. Bazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan Fênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa ilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun verran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä päivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat avautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa vaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin silloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän näytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen poskiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon päästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti hiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana hervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton tehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän liikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.
— Kävisit useammin uimassa, — puheli Nikolai Petrôwitsh.
Hän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen lammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.
— Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin ihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan. Puutarhassahan ei ole siimestä.
— Niin, ei ole; se on totta se, — vastasi Nikolai Petrôwitsh, silmäkulmiansa hieroen.
Aamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan kävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa, mutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui lavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja vieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja valkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.
— Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! — virkkoi toinen, kohottaen hiukan huivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa paljastui.
— Mitäs te teette? — kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. —
Kukkakimppuako sidotte?
— Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.
— Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!
— Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.
— Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. — Bazârow otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. — Te elätte sata vuotta, — lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.
— Herra varjelkoon! — huudahti Fênitshka.
— Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?
— Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen vanha… Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle itselleen. Oli sekin elämää!
— On siis parempi olla nuorena. Vai?
— Tottahan toki.
— Miksikä? Sanokaas!
— Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan tehdä kaikki … minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään pyydellä… Vieläkö sen parempaa?
— Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.
— Mitenkä te sanoitte? … ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.
— Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani teen? Yksinäinen mies, lois…
— Itsestännepä se riippuu.
— Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua armahtaisi.
Fênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.
— Mikäs tuo kirja on? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.
— Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te jo muutoinkin tiedä kaikkea?
— Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.
— Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? — kysyi
Fênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. —
Kylläpäs on paksu!
— Venättä se on.
— En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.
— Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan mieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin niin somasti.
Fênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta "kreosotista", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois. Se luiskahti lavitsalta maahan.
— Hauska on nähdä teidän nauravankin.
— Olkaa jo!
— Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.
Fênitshka käänsi päänsä toisaanne.
— Voi teitä! — virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. — Ja mitäpäs te minun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten naisten kanssa.
— Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat naiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.
— Kaikkia te keksittekin! — kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä kokoon.
Bazârow nosti kirjansa maasta.
— Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?
— Lääkärikirjako? — toisti Fênitshka, kääntyen häneen. — Mutta tiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja — muistattehan — siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen hyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin hyvä, oikein totta.
— Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, — virkkoi Bazârow naurahtaen. — Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää väkeä.
Fênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät nuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.
— Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti… Jahka minä puhun siitä
Nikolai Petrôwitshille…
— Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? — keskeytti Bazârow.
— Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.
— Mitäs sitten?
— Mitäkö? — toisti Bazârow. — Arvatkaas!
— Ei minusta arvaajaksi.
— No sitten minä sanon: minä tahtoisin … yhden noista ruusuista.
Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui tuo huomaavaisuus.
— Kernaasti, kernaasti, — virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. — Valkoisenko tahdotte vai punaisen?
— Punaisen, en kovin suurta.
Fênitshka oikaisihe.
— Kas tässä, — virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin, katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi kuuntelemaan.
— Mitäs nyt? — kysyi Bazârow. — Nikolai Petrôwitshko?
— Ei … he lähtivät pellolle … enkä minä heitä pelkääkään … mutta Pâvel Petrôwitsh… Minusta näytti…
— Mitä näytti?
— Niinkuin he olis kävelleet tästä ohi. Ei … ei näy ketään. Kas tässä. — Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.
— Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?
— He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään, mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan. Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan…
Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel
Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.
— Entäs jos hän olis päässyt voitolle, — kysäisi hän, — olisitteko te ruvennut puolustamaan minua?
— Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän kanssanne tulee toimeen!
— Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.
— Mikäs käsi se semmoinen on?
— Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!
Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa… Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.
— Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, — virkkoi Bazârow, kumartui eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.
Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten, mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi ja pitkittäneeksi suudelmaansa.
Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.
— Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, — kuiskasi hän mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen kuiskauksessaan.
Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.
Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen kasvonsa näyttivät.
— Tiedäthän — vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, — että minua välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.