XXVIII.
Kului puoli vuotta. Ulkona oli valkoinen talvi ja sen seuralaiset alinomaiset: pilvettömäin pakkasten armoton hiljaisuus, kiinteä, narskahteleva lumi, punertava härmä puissa, vaaleansinervä taivas, savupatsaat uuninpiippujen päällä, huurupilvien hulvaukset äkkiä avatuista ovista, verevät, ikäänkuin minkä puremat posket ihmisten kasvoissa ja värähteleväin hepojen joutuisa juoksu.
Lyhyt tammikuun päivä läheni jo loppuansa. Illan kylmä kiristeli entistä kuivemmaksi liikahtamatonta ilmaa, ja nopeasti himmeni veripunainen illanrusko. Prokôfjitsh, mustassa frakissa ja valkoisissa sormikkaissa, kattoi juhlallisen näköisenä pöytää seitsemälle hengelle.
Viikko sitten oli pitäjän pienessä kirkossa toimitettu — hiljaa ja melkein ilman todistajia — kahdet vihkiäiset: Arkâdin ja Kâtjan sekä Nikolai Petrôwitshin ja Fênitshkan. Ja tänään nyt Nikolai Petrôwitsh piti läksiäispäivällisiä veljelleen, jonka oli määrä matkustaa Moskovaan asioilleen. Anna Sergêjewna oli lähtenyt pois heti vihkiäisten jälkeen, jätettyään runsaat huomenlahjat nuorikoille.
Täsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä sijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä. Pâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; "miehet" olivat sijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.
Ystävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat pulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut, mutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensä grandseigneur'imäisyyteen… Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa silkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt kaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti omaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli, ja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi, mutta minkäs minä sille mahdan!" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin myhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan tukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä. Itsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen, ikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta komediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli ympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan hurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös, tarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:
— Sinä jätät meidät … sinä jätät meidät nyt, veli armas, — aloitti hän; — tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan saata olla julkilausumatta sinulle, että minä … että me … mikäli minä … mikäli me… Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää puhetta. Arkâdi, pidä sinä.
— Ei, isä, en minä ole valmistautunut.
— Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain syleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne taas.
Pâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa. Fênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä osannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria tyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:
— Olkaa onnellisia, ystäväni! Farewell!
Tämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki tunsivat liikutusta sydämessään.
— Bazârowin muistoksi, — kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen hänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään, mutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.
* * * * *
Tähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista tahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä tekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen toivomuksensa.
Anna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan vakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä, sangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen äly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori, hyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa keskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin … kukaties rakkaudenkin.
Vanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.
Kirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset asiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas maanviljelijä, ja "farmi" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai Petrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa kaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja pitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää "saada järkiinsä", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella samoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta puhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka vuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista (lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään tilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat "tätä munsipatsuonia". Liiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.
Kâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta piipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.
Fênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta — miehensä ja Mitjan jälkeen — ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa pianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään päivän umpeen.
Sananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan pökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t:tä ja sanoo siis dämä ja duttava. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo myötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka oli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä vain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin kuin kello, — hänellä oli kiiltävät batinitkin.
Dresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä, siis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla vastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo. Näyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä vieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo omituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun kautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh. Hän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui Dresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja sinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän käyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan ilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra, mutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, "a perfect gentleman".
Venäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen itseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin miellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee slavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjään très distingué. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan, mutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan niinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät hännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli sen-aikuisen oppositionin miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin hänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta he osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada pääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, — eihän sitä kukaan kykene hankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin der Herr Baron von Kirsânoff. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän vieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan. Mutta raskaalta tuntuu hänestä elämä … raskaammalta kuin itse luuleekaan… Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä kirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan, liikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa … ja siinä hän sitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti tehdä ristinmerkkiä rintaansa.
Rouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään Heidelbergissa, tutkistellen siellä — ei luonnontieteitä enää, vaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut uusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten kanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera, joita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi alussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä terveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja professoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella laiskuudellaan.
Sítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin ja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen ja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman itsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi hänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin "asiaa". Sanotaan hänen saaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä sameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan pahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut herrasmies on — pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se lähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin mielestä hän on tölhömäinen ja — literatööri.
* * * * *
Kaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän kalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo eteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten vierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät katoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita; kivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä alhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin nimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta kävelee haudoilla…
Mutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan, ja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja aamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille, ja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni Bazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo raihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat raskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat, ja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat mykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen ja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä oksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta, jossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä muistoja hänestä…
Turhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on rakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?
Oi ei!
Kätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan ihmissydämen hyvänsä, — levollisesti sen kummulta kukkaset meitä katselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta meille haasta, tuosta "kylmäkiskoisen" luonnon suuresta rauhasta; iankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei loppua ole.
Viiteselitykset:
[1] Maaorjuuden synty ja kehittyminen hamaan sen lakkauttamiseen asti 19 p. helmikuuta 1861 (v.l.) on juurta jaksain esitettynä M. Wallacen teoksessa "Venäjä", joka parhaillaan ilmestyy suomeksikin.
[2] Surullisesti kuuluisain rouva Saltykówin ja kreivi Araktshêjewin julmuudet orjia kohtaan, samoin kuin Speránskin rankaisemat kidutustapaukset (katso M. Wallace, Venäjä, XXVIII luku) lienevät silloin kyllä suullisina kertomuksina kulkeneet suvusta sukuun, mutta saipa T. omin silminkin nähdä sentapaisia kauhuja. Pitsh mainitsee kuulleensa T:n omasta suusta seuraavan kertomuksen:
T:n mummo, vanha ja kiukkuinen ihminen, joka halvauksen tähden myötäänsä istui liikkumatta nojatuolissaan, oli kerran jostain syystä suuttunut pieneen passaripoikaansa (kazatshók) ja vihansa vimmassa löi poikasta halolla päähän niin pahasti, että tämä kaatui tunnottomana maahan. Tuo näky tuntui mummosta ilkeälle: hän kumartui, nosti poikasen nojatuoliinsa, peitti suurella pieluksella hänen verisen päänsä, istui sitten pojan päälle ja tukahdutti hänet. Sanomattakin on selvä, ett'ei tämä ylhäinen rouva tuosta joutunut mihinkään edesvastaukseen.
[3] Neljättäkymmentä vuotta sitten oli Nadjêzhdin käyttänyt tätä sanaa sen-aikuisista romantikoista, mutta se oli kokonaan jäänyt unohduksiin. Turgênjew loitsi sen aivan uutena ilmi.
[4] Lauseparsi maaorjuuden ajoilta; tarkoittaa: maaorjaa. Suomentajan muistutus.
[5] Desjätina = 1,09 hehtaaria.
[6] Niinkuin maaorjuuden aikana tavallista oli. Suom. muist.
[7] On päässyt arkuudestaan. Suom. muist.
[8] Progressi = edistys, parannukset, varsinkin yhteiskunnallisissa asioissa; 50- ja 60-luvulla Venäjällä paljon käytetty sana. Suom. muist.
[9] Te olette kaiken tämän muuttaneet toisapäin. Suom. muist.
[10] Mutta saathan sinä rahaa minulta. Suom. muist.
[11] Tarmo on valtiomiehen tärkein ominaisuus.
[12] Jotain tuollaista kuin: "Kili-kil, kili-kol, fili-bum-bum-bum." Suom. muist.
[13] Bedlam, kuuluisa hourupäisten hoitolaitos Lontoossa; yleensä: hulluinhuone. Suom. muist.
[14] Bazârow lausui tahallaankin väärin sanat grand genre = ylhäisen maailman tavat. Suom. muist.
[15] Hän aikoi sanoa: voilà tout (voalaa tuu = siinä kaikki). Suom. muist.
[16] Kiirastorstain aamuna uunissa kuumennetut suolat, joilla luultiin olevan taikavoimia. Suom. muist.
[17] Hän aikoi sanoa en amateur = asian harrastuksesta vain.
[18] Comme il faut (kuten pitää).
[19] Mies ken yhdestä sanasta ymmärtää. Suom. muist.
[20] Yhtä heimoa. Suom. muist.
[21] Viittaus siihen sairaaloiseen uskonnolliseen ahdasmielisyyteen, johon Gôgol lopulla ikäänsä vaipui. Suom. muist.
[22] Venäläinen sananlasku. Suom. muist.
[23] Et voilà tout = ja siinä se. Suom. muist.
[24] Punajuurilla höystettyä lihalientä. Suom. muist.
[25] Sanaleikki, jota on mahdoton muille kielille kääntää. Venäläinen sana mir merkitsee sekä: "maailma", että: "kunta". Suom. muist.
[26] Lapis infernalis. Suom. muist.
[27] Kuoloa tekee; viimeisillään. Suom. muist.
[28] Herra näkyy osaavan saksaa. Suom. muist.