III.
Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut mitään sivistystäkään saanut.
Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin, täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan — yksi hyvä.
Pitipä äitini häntä oikein arvossakin … vaikk'ei häntä meillä sentään ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma. Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli hänenkin syödä yksinänsä. — Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka. Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.
— "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa sanoa.
— "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.
Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa, mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.
— "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin luona, tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat lukkoon. Mokomakin pasuna."
— "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä taas olen vaiti pikkuruisen."
En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla Martin
Petrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.
Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.
— "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää hyvin monesti.