VI.
Kauvan oli jo mieleni tehnyt nähdä Martin Petrovitsh'in taloa ja kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan häntä Jeskovoon, — se oli hänen tilansa nimi.
— "Katsopas vaan!" virkkoi hän. "Vai tahdot sinä nähdä minun valtakuntaani? No olkoon menneeksi! Näytän minä sulle puutarhan, ja talon ja puimalavan ja kaikki. Kyllä minulla on jos mitä."
Me läksimme. Meiltä oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso tuossa se on minun valtakuntani!" jymähti äkisti Martin Petrovitsh turhaan koettaen kääntää päätänsä ja viitaten kädellään puoleen ja toiseen. "Kaikki tää on minun omaani!"
Harlow'in kartano seisoi loivan mäen törmällä; alempana oli pienen lammen rannalle liittynyt muutamia huononpäiväisiä talonpojan tupia. Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykkiä karttuamassa. — "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin, että varisparvi pyrähti läheiseltä kaurapellolta lentoon… "Housujako sinä ukollesi peset, vai?"
Akka kääntyi samassa ympäri ja kumarsi syvään.
— "Housuja pesen, hyvä herra'" — kuului hänen heikko äänensä.
— "Sepä se… Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia puoleksi lahonnutta aitaviertä myöten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni; tuolla on talonpojan hamppu, eikös ole eroitusta? Ja kas tuossa on minun puutarhani; omenapuut olen minä istuttanut; perunapuut — minun istuttamiani ne on nekin. Eihän täällä minua ennen ollut vesaakaan. Niin, näetkös; niin sitä tehdä pitää."
Käänsimme pisteellä ympäröityyn pihaan. Suoraan vastapäätä porttia seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edessä pylväillä seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, vähän uudempi; varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksillä sekin.
— "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meidän esi-isät elivät näetkös tuommoisissa hökkeleissä, mutta katsos millaiset palatsit minä olen itselleni rakentanut!"
Niin olivat nämä palatsit kuin talot, joita lapset lastusista laittelevat.
Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti meitä haukunnalla.
— "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua.
Tse; peijakkaat! Hirtätän teidät joka miehen!"
Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6] Martin Petrovitsh'in vanhimman tyttären mies. Nopeasti hypättyänsä troskain luokse, hän kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas, kannattaen häntä käsivarresta, ja oikeinpa oli toisella kädellään ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota tämä, kumartuen eteenpäin, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen jälkeen auttoi hän minuakin astumaan alas ratsun seljasta. — "Anna!" huusi Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pitää vierasta kestitä. Mutta missäs on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman tyttären nimi, Eulampia nuoremman).
— "Ei ole kotona. Hän läksi tästä ruiskukkia käymään", vastasi Anna näyttäytyen oven viereisessä akkunassa.
— "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.
— "On."
— "Onko kermaa kanssa?"
— "On."
— "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin". Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias. Hän saattoi minua käytävän kautta.
— "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen yli leveästä ovesta sisään, — "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa hyvä!"
Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva, katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.
— "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.
— "Hyvin on hyvä".
— "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoi
Harlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget!
Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"
— "Hyvät ovat!"
— "Erittäin mukavat!"
— "Niin, mutta haistapas … se sitten on nahkaa se!"
Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta merkillistä niissä ei ollut.
— "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.
Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä: vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.
— "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi etkös sinä kuullut?"
— "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär vastaavan.
Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien suitsien häätyjä.