VIII.
Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin. Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä, ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla kedoilla; ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin pisti omituisella tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs veikkonen, äläpäs karkaa enää! Nyt sinä saat palvella minua!"
— "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos pyytäisittä äitiänne … muistuttaisitte…"
— "Onko hän luvannut teille?"
— "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen, että hän joka on niin erinomaisen antelias…"
— "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."
— "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän välittää juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."
— "Todellakin?"
— "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä — yksi hyvä. Eikä vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."
— "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku pahantekijä on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran, meidän oman kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä tällaisten rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin sananparressa, älä usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!" (Nämä olivat neljän naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä ovatkaan tehneet! — Tuossa tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan, hyvässä lykyssä kahteenkin!"
Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja ajoin hänen luotansa pois.
Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka Anna Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu seppel niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme toisillemme. Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin, vaikka hänen sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja ruumiinen. Kaikki oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat, valkeat kuin lumi; ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman siniset kuin lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni muistopatsaan omaista (ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?) mutta samalla kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi ei tiennyt mihin panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli hänellä viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen puhuessaan kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta hänen suurten silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä kolkkoa. Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; — niin selitti Martin Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö… Minusta tämä kookas kaunotar muistutti isäänsä.
Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta tyttö ei liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja heleästi sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.