XVIII.
Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon, putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia. Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan ilmassa — se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon. Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.
Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan… Joku kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.
— "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.
— "Älä puhu joutavia", keskeytti toinen, miehen ääni. "Eihän sitä kaikkia saata tehdä yhtä haavaa!"
Minä tunsin äänet. Siniset naisen vaatteet vilahtivat harvenneiden pähkinäpensaiden välitse, sen vieressä näkyi tumma kauhtana. Vielä silmänräpäys ja pienelle nurmikolle astuivat esiin, viiden askelen päässä minusta, Sletkin ja Eulampia.
He hämmästyivät. Eulampia peräytyi samassa takaisin pensaisiin. Sletkin mietti hetkisen ja lähestyi minua.
Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään tuosta teeskennellystä nöyryydestä, joka niissä asui vielä neljä kuukautta sitten, jolloin hän, astuskellen Harlow'in pihalla, hieroi ratsuni päitsiä, mutta enpä siinä enää nähnyt tuota röyhkeää uhkeuttakaan, mikä niissä eilen oli minut saattanut hämille äitini kamarin kynnyksellä. Kasvot olivat valkoiset ja kauniit kuin ennenkin, mutta näyttivät tanakammilta ja leveämmiltä.
— "No, onko kuinkakin monta kurppaa ammuttu", kysäsi hän, nostaen lakkiansa hymyillen ja pyyhkäisten kädellään mustia kiharoitansa. "Te käytte linnustamassa meidän koivikossa. No olkaa niin hyvä; emme me kiellä. Päinvastoin…"
— "Tänään en ole ampunut mitään", virkoin minä, vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä; "ja teidän koivikostanne lähden minä tuossa paikassa."
Sletkin pani kiireesti lakin päähänsä. "Älkää toki! Miksikäs niin? Emmehän me aja teitä pois, — olemme päinvastoin iloisia siitä. Samaa sanoo Eulampia Martinownakin. Eulampia Martinowna, käykääs tänne. Minne ihmeelle te olette lymynneet?" Eulampian pää pisti esille pensaista; mutta itse hän ei tullut luoksemme. Hän oli tullut entistänsä kauniimmaksi viime aikoina, näytti kuin olisi kasvanut ja lihonnut.
— "Minun on todellakin mieleni hyvä", jatkoi Sletkin "että kohtasin teidät. Te olette tosin nuori vielä, mutta ymmärrystä teillä on kyllä. Äitinne suvaitsi eilen suuttua minuun, eikä ottanut kuullakseen mitään selityksiä, vaikka minä, sen näkee taivaan Jumala, en ole syypää mihinkään. Martin Petrovitsh'in kanssa ei voi enää muutoin menetelläkään; hän on aivan kuin lapsi. Emmehän me, herrainen aika, toki voi täyttää kaikkia hänen oikkujansa! Mutta arvossa me kyllä pidämme, niinkuin tulee ja sopii. Kysykää vaikka Eulampia Martinownalta."
Eulampia ei liikkunut. Tavallinen ylenkatseellinen hymy leijui hänen huulillansa ja hellyyttä vailla oli kauniiden silmien katse.
— "Mutta miksikäs te Wladimir Wasiljevitsh, möitte Martin Petrovitsh'in hevosen?" (Minua kaiveli erittäinkin tuo hevonen, joka nyt oli talonpojan omana.)
— "Miksikö möimme hänen hevoisensa, niinkö? No mutta, ajatelkaahan toki: minnekäs siitä olisi ollut? Heiniä vaan söi ilmaiseksi. Talonpojalla se edes saattaa kyntää. Ja milloin Martin Petrovitsh vaan haluaa lähteä ajelemaan jonnekin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin pyytää meiltä hevosta. Emme me sitä häneltä kiellä. Pyhäpäivinä, jolloin hevosilla ei ole mitään työtä, — vallan kernaasti!"
— "Wladimir Wasiljevitsh!" virkkoi Eulampia kumeasti, ikäänkuin kutsuen häntä pois, liikahtamatta kumminkaan paikaltansa. Hän pyöritteli kädessään raatamokukkia ja katkoi niiltä päitä, lyöden niitä vastatusten.
— "Niin ja sitten tuo Maksimka, kasakkipoika", jatkoi Sletkin. "Martin Petrovitsh valittaa miksikä muka me otimme pojan häneltä pois ja panimme oppiin. Mutta sanokaas nyt itse: mitä kummia hän olisi tehnyt Martin Petrovitsh'in luona? Tyhjää olisi toimittanut eikä muuta mitään. Eikä hän osaa passarina olla kunnon lailla, sillä hän on niin tuhma ja nuorikin. Nyt sen sijaan on poika satulantekijän opissa. Hänestä tulee hyvä käsityöläinen; saapi hyötyä itselleen ja rupeaa meillekin veroa maksamaan. Ja tämä on meidän pienessä taloudessa sangen tärkeä seikka. Meidän pienessä taloudessa ei saa laimin lyödä mitään."
— "Ja tämmöistä miestä sanoi Martin Petrovitsh räpäleeksi!" ajattelin minä. "Mutta kukas nyt lukee Martin Petrovitsh'ille?" kysyin Sletkin'iltä.
— "Mitäpäs siellä olisi lukemista. Olihan siellä ennen yksi kirja mutta onneksi sekin joutui pois, minne lienee joutunutkaan. Mitäs siitä lukemisesta enää tuossa iässä?"
— "Kukas häneltä partaa ajaa?" kysyin minä taas.
Sletkin naurahti, ikäänkuin hyväksyen minun leikinlaskuani. "Eipä kukaan. Ensi alussa hän kärventeli partaansa kynttilässä, mutta nyt on päästänyt kasvamaan. Ja kaunis parta onkin!"
— "Wladimir Wasiljevitsh!" toisti Eulampia vaatimalla. "Wladimir
Wasiljevitsh, kuuletteko?"
Sletkin viittasi hänelle.
— "Vaatteet hänellä on päällä, kengät on jalassa", jatkoi Sletkin, "syöpi samaa kuin mekin. Mitäs hän vielä olisi vailla? Ja itsehän hän vakuutti, ett'ei tahdo maailmassa enää pitää huolta muusta kuin sielustansa. Jospa hän ottaisi huomatakseen edes sen, että kaikki on nyt, tavalla tai toisella, meidän. Valittaa näet sitäkin, ett'emme maksa hänelle palkkaa. Eihän meillä itselläkään ole aina rahoja käsillä; ja mitä hän tekee rahoilla, koska hänellä on kaikki valmista. Ja me kohtelemme häntä kuin omaista ainakin; totisesti. Esimerkiksi ne huoneet, joissa hän asuu, ne nyt olisivat meille niin tarpeen, että… Ei tahdo talossa kääntymään päästä. Mutta emmepäs puhu mitään, sallimme hänen olla niissä. Koetammepa ukolle huvitustakin hankkia. Tuossa äskönkin toin minä Pietarin päiviksi hänelle e-rin-o-maisia ongen koukkuja kaupungista, oikein englantilaisia, kalliita onkia! Meillä on lammessa ruutanoita. Siellähän hänen sopii aikaansa kuluttaa. Istuisi siellä tunnin, mitäpä toisenkin, — jopa päästiin keitolle. Se on vanhoille miehille erittäin sopiva ajanvietto."
— "Wladimir Wasiljevitsh!" sanoi päättävästi Eulampia kolmannen
kerran, viskaten kauas luotaan heinät, joita oli käsissään pyöritellyt.
"Minä lähden." Meidän katseemme kohtasivat toisiansa. "Minä lähden,
Wladimir Wasiljevitsh!" toisti hän ja katosi pensaitten taa.
— "Heti paikalla, Eulampia Martinowna, heti paikalla!" huudahti Sletkin. "Martin Petrovitsh itsekin hyväksyy käytöksemme", jatkoi hän, kääntyen jälleen minuun. "Ensin hän tosin oli pahoillaan; jopa valittikin, ennenkuin käsitti ja pääsi perille, ymmärrättehän. Hän oli, kuten muistatte, tuommoinen kiivas, tulinen mies. — Älä Herra saata! — mutta nyt on käynyt aivan hiljaiseksi, eikä kummakasin, kun on huomannut mitä hänen rauhaansa sopii. Teidän äitinne vihastui minuun. — Herrainen aika, kuinka hän vihastui… No se on tietty: rouva ei tahtoisi päästää valtaa käsistään, aivan kuin Martin Petrovitsh'kin ennen vanhaan; mutta käykäähän te talossa, katsokaa miten asiat ovat ja kertokaa sitten äidillenne, milloin puheeksi tulee. Natalia Niholajewnan hyvät työt minä kyllä muistan; mutta pitäähän sitä elää meidänkin."
— "Mutta mitenkäs Shitkow sai rukkaset?" kysyin minä.
— "Fedulitshko? Tuo lälläkö?" Sletkin kohautti olkapäitään. "Mutta, hyvät ihmiset, mihinkäs hänestä olisi ollut? Ikänsä on ollut sotamiehenä ja nyt olisi meininki ruveta isännöimään. Minä, sanoi, osaan kyllä pitää talonpoikia kurissa. Minä, muka olen tottunut antamaan vasten naamaa. Ei hän kelpaa siihenkään. Taidolla sitä pitää vasten naamaakin antaa. Ja sitä paitsi Eulampia Martinowna se itse antoi hänelle rukkaset. Eihän semmoisesta miehestä ole mihinkään. Hunningolle olisi mennyt koko talous."
— "Ho-hoi!" kuului Eulampian heleä ääni.
— "Heti paikalla!" vastasi Sletkin.
Hän ojensi minulle kätensä. Minä puristin sitä, vaikka vastenmielisesti.
— "Jääkää hyvästi, Dmitri Semenovitsh", virkkoi Sletkin, paljastaen valkoiset hampaansa. "Ampukaa vaan kurppia kylliksenne, se on liikkuva lintu, ei ole kenenkään oma. Mutta jos jänis sattuisi, niin etteköhän säästäisi sitä: se on meidän saaliitamme. Niin ja vielä yksi asia: etteköhän te antaisi minulle pentua koirastanne? Olisin hyvin kiitollinen."
— "Ho-hoi!" kajahti uudestaan Eulampian ääni.
— "Ho-hoi-hoi!" vastasi Sletkin ja riensi pensastoon.