IX.
— Kuule, mitä sinulle kerron, — alkoi äitini: — ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs — — — upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, — mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin — jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa — aivan kuin koiran raappimista — ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan — pitkään aikaan — ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.
Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan — he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, — ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.
Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.
Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni — eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…
Äiti vapisi ja peitti kasvonsa…
— Sano nyt, — jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: — oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon — ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…
Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.