XVI.
Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, — hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin — hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".
— Mihin, äiti?
— Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.
Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä — ja me läksimme.