XVII.
Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; — se tyyntyy tyyntymistään — mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi — kas tuolla ruohikko. — Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon — mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään — ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, — ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli — häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.
— Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, — kuiskasi äitini.
Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. — Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?
Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.