II.
Mitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne kohta ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona tulivat yhä tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa ainoastaan salaa, koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa; mutta kohta näytti hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa asuntoa kaikkia muita taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen oman nuorenmiehen asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen alaisiksi. Rouva Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita hänessä, vaikka tämä edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti, melkeinpä halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa käviöitään arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut aivan saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin tarjosi pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran oli hän — käyttääksemme hänen omia sanojansa — saattanut itsensä häviöön: hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata franskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti nipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi Emilia sen kissansa häntään; luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia nauroi hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä tunnustaakin, ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan itselleen minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös etteivät edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty sisään heti eikä ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein täytyi hänen odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman muitta mutkitta ja ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan, puhuivat he aina hänen läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei tehnyt hänelle vähintäkään selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia hänen kysymyksiänsä Emilia aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin enemmin huoletti häntä oli se seikka, että rouva Fritschen talossa, joka, jos kohta näöltään vähäinen, kuitenkin oli jokseenkin avara, löytyi useampia huoneita, jotka aina olivat hänelle suljetut. — Tästä kaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä uutteraan Emilian luona. Hän löysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan sydämen, ja hänen turhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori ystävänsä, joka edelleen kutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja enemmän ihaili hänen miehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen silmänsä olivat paratiisilinnun silmien näköisiä.
Lämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti, vietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten luona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle kovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen odottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän sohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa otsaansa nenäliinallansa.
"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!" sanoi hän sääliväisenä; "ystävä raukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra Jumala, näkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen rinnassaan!"
"En jaksa enää", vastasi Jergunov huoahtaen. "Jaloillani aamusta varhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin, vaan siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot. Täällä, sinun luonasi — mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein että mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin".
"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä".
"Vaan minä en tiedä, tokko minä —"
"Mitä hullutuksia! Nuku! Minä tuuditan sinua nukkumaan".
Hän alkoi rallatella tuutulaulua. Luutnantti sanoi: "voisinkohan saada lasin vettä ensin!"
"Tuoss' on vähän, raitista ja kirkasta kuin kristalli. Odotapas, minä panen pienen tyynysen pään-alaiseksi … noin … ja sitten tämä … kärpäsien tautta".
Hän peitti hänen kasvonsa kaulaliinallaan.
"Tuhannen kiitoksia, pieni Cupidoni", sanoi luutnantti, ja heti oli hän nukkunut. Emilia lauloi, hiljaa huojuttaen ruumistaan edestakaisin, ikäänkuin olisi hän tuuditellut ja nauroi itse liikunnolleen ja laululleen.
Tunnin kuluttua heräsi Jergunov. Hänestä oli tuntunut unessa ikäänkuin joku olisi kumartunut hänen ylitsensä ja kosketellut häntä. Hän otti pois liinan, joka peitti hänen silmiään. Emilia oli aivan hänen vieressään polvillaan, semmoinen mielen-ilmaus kasvoissaan, jommoista luutnantti ei ennen ollut niissä huomannut. Emilia nousi pikaan paikaltaan ja kiiruhti ikkunan luo, kätkien jotakin taskuunsa. Luutnantti ojensi jäseniään. — "Olen maannut aika lailla", sanoi hän. "Tule tänne luokseni hiukan, armas neitini". Kun Emilia lähestyi häntä, nousi hän äkkiä sohvalta, pisti kätensä hänen taskuunsa ja veti esille siitä pienet saksit. — "Jesus!" huusi Emilia ehdottomasti.
"Ne on saksit?" änkytti luutnantti.
"Luultavasti. Mitäs luulit löytäväsi? Ehkä pistoolin? Oi kuin naurettavan hullun näköinen hän on! posket rutussa kuin päänalus, tukka aivan pystyssä niskasta, eikä hän edes naura! Oh!"
Emilia oli naurusta pakahtumaisillaan.
"No tarpeeksi jo", sanoi luutnantti suuttuneena; "ell'et voi keksiä mitään sukkelampaa, niin minä menen tieheni… Minä menen", sanoi hän kun tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. — "Hyi, kuinka häijy hän on", sanoi hän, — "oikea venäläinen; kaikki venäläiset ovat häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän minulle viisi ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja nyt hän menee tiehensä".
"Minulla ei ole rahoja muassani", mumisi luutnantti, jo oven kynnyksellä. — "Hyvästi".
Emilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. —
"Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia
pettureita kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää!
Täti kulta, tulkaas tänne — minulla on teille jotakin kerrottavaa".
Saman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä yläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan aukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti hän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti kiinni reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä vähäpätöistä seikkaa.
Seuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän ei edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja kopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta sekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin "mutta" sanan perään ja puolipisteen "kuitenkin" sanan perään. Seuraavana aamuna tuli pieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi hänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä saanut. "Armahin Florestan!" kirjoitti hän, "oletko vihoissasi Zuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas ystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee monta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5. (Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen kukkaseppele.) Armas Emiliasi".
Luutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.
Hän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.
Jergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo kolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta hänen hämmästyksekseen Emilia ei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi ihmeekseen tämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle, miten odottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos, vaan että hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan häntä. Rouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili, puhui mielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen niin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet paremmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin sen kautta arveluita ja epäluuloa. — "Istukaa, herrani, istukaa", sanoi hän, työntäen esille nojatuolin. — "Ja toivon varmaan teidän suovanne minulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta". Rouva Fritsche niiasi taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia rautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin joi luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä selville, mitä tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen puolelta voisi tietää tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei tullut. Jo oli luutnantin kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen korvaansa kohtasi kitaran ääni, joka tunkeutui hänen luokseen huoneen seinän läpi. Sävel — vielä yksi — kolmas, yhä voimakkaampi ja täysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti hämmästyksestä. Emilialla oli kyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan kolme kieltä; ostaa uusia hän ei vielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä eihän Emilia ollut kotona. Uudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin täysi-äänisesti kuin jos se olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli. Luutnantti kääntyi korollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja kauhistuksen huudon … hänen edessään, pienen, matalan oven kynnyksellä, jota ovea hän ei tähän saakka ollut huomannut, koska tuo iso kaappi oli sen peittänyt, seisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi, vielä vähemmin impi. Tämä olento oli puettu pitkään valkoiseen hameesen loistovärisillä kudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli punaiset korkeakorkoiset kengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa, jota kultainen otsasolki piti koossa, kävi hänen pienestä päästään manttelin tapaan yli hennon, laihan vartalon. Tämän omituisen hunnun alta kiilti kaksi suurta silmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla rannerenkailla koristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi hänen kasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne näyttivät; ainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana punaisten huulien yläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti päätään kääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös katseli häneen sanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin tolkkuunsa ja lähestyi häntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat hymyillä, lumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja näyttäytyi, pudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.
"Ken on tämä lemmon lapsi?" mutisi luutnantti, ja astuen vielä lähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, "lapsi, ken sinä olet?"
"Tännepäin", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä, joka pani koron väärään paikkaan, "tänne-päin" … ja otti samalla askeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja tuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät olivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli melkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi pyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan edessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli uutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen puolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella silkkitupsulla toisessa päässä.
"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?" sanoi luutnantti uudelleen.
"Sisar … Emilian sisar".
"Te olette hänen sisarensa? Te asutte täällä?"
"Niin".
Luutnantti ojensi taas kätensä häntä kohtaan, vaan hän väistyi taas taaksepäin.
"Mistäs se tulee, ettei hän koskaan ole maininnut mitään teistä minulle? Oleskeletteko piilossa?"
Pienokainen nyykytti myöntäen päätään.
"Todellakin! Ja mikä teillä on syynä piileskellä? Sentähden en siis ole koskaan saanut nähdä teitä! Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla ole ollut vähintäkään aavistusta teidän olemassa olemisestanne… Kuinka! ja tämä vanha, lihava rouva Fritsche on teidän tätinne?"
"Niin".
"Hm … näyttää siltä kuin te ette olisi oikein perehtynyt venäjän kielen puhumiseen. Mikä teidän nimenne on?"
"Kolibri".
"Kuinka?"
"Kolibri".
"Kolibri! onpa se erinomaisen outo nimi. Luulen Afrikassa löytyvän eräänlaisia hyönteisiä, joita nimitetään sillä nimellä, vai miten?"
Kolibri nauroi. Hänen naurunsa helähti niin katkonaisesti ja kummallisesti, ikäänkuin jos olisi laseja kilistetty vastakkain hänen kurkussaan. Hän pudisti vakaasti päätään, loi pikaisen katseen ympärilleen, asetti kitaran luotaan ja oli hyppäyksellä ovella, jonka hän äkisti sulki. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja notkeat ja niitä seurasi tuommoinen kuiva kahiseminen, joka on sisiliskoille omituinen. Hänen hiuksensa ylettyivät takanapäin polventaipeisin saakka.
"Miksi suljette oven?" kysyi luutnantti.
Kolibri pani sormen huulillensa. — "Emilian tähden", sanoi hän.
Luutnantti hymyili vähän ilkkuvasti.
"Te olette ehkä mustasukkainen?"
"Mitä?" kysyi Kolibri, nostaen päätään ja antoi, samoin kuin jokaisessa kysymyksessä minkä hän teki, kasvoilleen hyvin lapsellisen katsannon.
"Mustasukkainen … suuttunut…"
"Oi, niin juuri!"
"Te osoitatte minulle suurta kunniaa. Sanokaa minulle, kuinka vanha te olette?"
"Kymmenen ja seitsemän".
"Seitsemäntoista, te tarkoitatte varmaan?"
"Niin".
Luutnantti silmäili outoa seurakumppaniaan vielä enemmän tutkivalla katseella kuin ennen.
"Vaan oikeinhan te olette pieni kauneuden ihme! Mitkä hiukset! mitkä silmät! ja nuo kulmakarvat sitten!…"
Kolibri alkoi taas nauraa ja pyöritteli verkkaan kauniita silmiään.
"Niin, minä olen kaunotar", sanoi hän kummallisella arvoisuudella. "Istukaa … minä — — aivan teidän viereenne… Näettekö, kukka, kaunis kukka, joka tuoksuu hyvälle!"
Hän veti esille vyöttimestään valkoisen seljan oksan ja tirkisteli luutnanttiin kukkain välitse, joista hän puri poikki lehden.
"Vartokaa, tahdotteko konstantinopelilaista konfektea? sorbetia?" kysyi hän.
Kolibri nousi äkkiä istuiltaan, meni pienen kaapin luo, aukasi sen ja otti siitä pienen kullatun maljan, joka oli peitetty kappaleella punaista, terästähdillä koristettua vaatetta, hopealusikan, vedellä täytetyn tahotun kristallikaraffin ja samankaltaisen lasin. — "Ottakaa sorbetia, hyvä herra, kovin hyvää; ja minä laulan. Tahdotteko?"
Hän tarttui kitaraan.
"Laulaisitteko?" kysyi luutnantti ja vei lusikallisen todellakin oivallista sorbetia suuhunsa.
Kolibri tarttui paksuun tukkaansa molemmilla käsillään ja heitti sen taaksepäin, kallisti päätään sivullepäin ja näpähytti muutamia ääniä kitarasta, tarkasti katsellen hyppysiään ja kitaran vastinlautaa. Sen jälkeen alkoi hän laulaa suloisella äänellä, ja paljoa voimakkaammin kuin olisi odottanut niin heikolta olennolta; mutta luutnantista oli hänen laulunsa kummallinen. — "Miten naukuu tuo kissanpoika!" sanoi hän itsekseen.
Hän lauloi surullista laulua; se ei ollut venäjän eikä saksan kielellä, vaan Jergunoville aivan tuntemattomalla kielellä. Niinkuin hän myöhemmin kertoi, sekoittui alinomaa kummallisia kurkku-ääniä hänen lauluunsa, ja lopussa lauloi hän hiljaa sanat "sintsimar, sintamar" tahi jotakin semmoista. Sen perästä nojasi hän päätään vasten kättä, päästi huokauksen ja asetti kitaran polvilleen.
"No, tahdotteko vielä kuulla enemmän?" kysyi hän.
"Tahdon, minä pyydän sitä", vastasi luutnantti; — "mutta miksi aina niin surullinen katsanto? Ettekö tahdo vähän sorbetia?"
"En, ottakaa itse. Nyt tulee jotakin iloisempaa".
Hän lauloi sen jälestä muutaman laulun tanssinuotilla, mutta samalla käsittämättömällä kielellä ja niinkuin ennen kurkku-ääniä siihen sekoittaen. Hänen ruuniset sormensa riensivät oikein kuin pienet hämähäkit kielien ylitse; ja hän lopetti laulun korkealla äänellä huutaen sanan "hussa", ja kiivaasti ja useampia kertoja pieksäen pöytää pienellä nyrkillään. Hänen silmissänsä loisti raivoisa tuli.
Luutnantti oli, niinkuin sanotaan, aivan sokaistu; hänen päätänsä huimasi. Kaikki oli hänelle niin uutta: tämä myskinhaju, nämä kummalliset laulut, nämä selvällä päivällä sytytetyt kynttilät, vaniljasorbeti ja ennen kaikkia tuo Kolibri, joka tuli häntä lähemmäksi ja aina lähemmäksi, tämä silkinhienoinen, kiiltävä tukka ja nämä yhä niin surulliset kasvot. — "Hän on russalka" [juutalainen ilkeäsisuinen aallotar tahi metsän impi slavilaisessa jumalais-tarustossa], sanoi hän itsekseen, tuntien omituista mielipahaa. — "Sydänkäpyseni … sano minulle … kuinka mielesi teki kutsua minut luoksesi tänään?"
"Sinä olet nuori, kaunis poika, semmoisesta minä pidän!"
"Ah, ah! mitä Emilia on siitä sanova? Hän tulee, hän on tänään aamulla kirjoittanut minulle siitä".
"Ei sanaakaan Emilialle … hän tappaisi minut".
Luutnantti purskahti nauruun. "Pidättekö häntä niin ilkeänä?"
Kolibri pudisti päätään. — "Ei pahat ihmiset yksistään tapa… Ei sanaa rouva Fritschelle myöskään".
Hän kosketti samalla luutnantin otsaa sormensa päällä. —
"Ymmärrättekö, upseeri?"
Luutnantti rypisti kulmiansa. — "Hyvä, hyvä, olen säilyttävä salaisuutesi, mutta palkinnoksi siitä sinun täytyy antaa minulle suudelma".
"Ei … sitten, kun menet…"
"Heti!"
Hän kumartui Kolibria vasten, vaan tämä vetäytyi verkalleen taaksepäin ja nousi paikaltaan kuin kyykäärme, jonka päälle on astuttu tiheässä ruohossa metsässä. Luutnantti katsoi häntä tarkasti silmiin. — "Hän on äkäinen!" sanoi hän… "No, jos tahdot, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kolibri näytti hetkiseksi vajonneen unelmiin, sitten päätti hän taas lähestyä luutnanttia, kun kolme kumisevaa lyöntiä kaikui läpi rakennuksen. Kolibri nousi äkkiä istuiltaan. — "Tänään ei, huomenna, niin tule huomenna", sanoi hän väkinäisellä hymyllä.
"Mihin aikaan?"
"Kello seitsemän iltapäivällä".
"Hyvä, vaan huomenna sinun täytyy kertoa minulle, miksi olet kätkenyt itsesi minulta niin kauan".
"Niin, niin — loppu huomenna, upseerini!"
"Pysy sanassasi siis! Minä tuon mukanani pienen kauniin lahjan sinulle myös".
"Ei koskaan!" sanoi hän ja polki jalkaansa laattiaan. "Tämä — ja se — ja se" (hän osoitti sormellaan vaatteitaan, koristuksiaan, kaikkea mikä ympäröitsi häntä) — "se minun. Lahjoja — ei koskaan!"
"Älä suutu, neitiseni. Minä en pakoita ketään. Täytyy siis erota!
Hyvästi, pikku hempukkani … ja suudelma?"
Kolibri juoksi kepeänä ja notkeana häntä vastaan ja heitti käsivartensa nuoren luutnantin kaulan ympäri sekä antoi hänelle suudelman, joka häneen teki saman vaikutuksen kuin jos lintu olisi noukallaan iskenyt häntä vasten suuta. Hän tahtoi nyt vuorostaan taas suudella häntä, vaan Kolibri luikahti sukkelasti pois ja pakeni pienen sohvan taakse.
"Huomenna siis, kello seitsemän?" sanoi luutnantti, hiukan hurmautuneena. Kolibri vastasi pään nyykähdyksellä, ja tarttuen hyppysillään muutamaan hiuspalmikkoonsa, rupesi hän hiljaa sitä pureksimaan pienillä hampaillaan. Luutnantti viittasi hänelle jäähyvästiä kädellään ja veti oven kiinni perästään. Hän kuuli vielä miten Kolibri lähestyi sisäpuolelta ja salpasi sen kahdella säpillä.
Rouva Fritschen salissa ei löytynyt ketään ihmistä ja luutnantti, joka ei ollenkaan tahtonut tavata Emiliaa, kiiruhti tullakseen ulos; mutta etehisessä kohtasi hän emännän. — "Te menette jo pois, herra luutnantti?" sanoi hän tuolla samalla teeskentelevästi ja ilkeästi ystävällisellä irvistyksellä, — "te ette tahdo odottaa Emiliaa?"
Luutnantti otti lakkinsa. — "Rouva Fritsche", vastasi hän, "minun täytyy ilmoittaa teille, ett'en ole tottunut odottamaan; — on hyvin luultava, etten myöskään tule takaisin huomenna. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa se sisarenne tyttärelle".
"Hyvä, hyvä", sanoi ämmä. "Mutta ei suinkaan teillä kuitenkaan ole ollut ikävä, herra luutnantti?"
"Ei, rouvaseni, ikävä minulla ei suinkaan ole ollut".
"Sehän onkin kaikki, minkä minä tahdoin tietää. Saan kunnian".
"Hyvästi, rouvani".
Luutnantti palasi kotia, heittäytyi sängylleen ja vaipui kaikenlaisiin mietteisin. "Mitä hittoa tämä on!" huusi hän monta kertaa suurella äänellä; "miksi on Emilia kirjoittanut minulle? Hän määrää yhtymisen minun kanssani eikä näyttäydy siinä!" Hän otti Emilian kirjeen, käänteli sitä käsissään ja aukasi sen. Se haisi tupakansavulle, ja muutamassa kohden oli tekosanan pääte muutettu. "Mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä? — Olisikohan se mahdollista, ettei tämä vanha juutalais-akka, jota Jumala tuomitkoon, todellakaan tiennyt mitään siitä? Ja, ennen kaikkea, Kolibri, kuka hän on?"
Lumoava Kolibri ei tahtonut mennä hänen mielestään, ja malttamattomasti odotti hän seuraavaa iltaa, vaikka hän toiselta puolen melkein pelkäsi tätä pikku hempukkaa.