III.
Ennen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein kovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa. —- "Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä tiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua katsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä".
Kellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa erinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä, saadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka tehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten virkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen pukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä käyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin ripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli suuremmalla huolella pukeutunut kuin ennen, "Zuckerpüppcheniänsä" tervehtimään mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että Kolibri enemmän häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka yksin kiihoitti luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.
Hänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin ainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella toisilleen, ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos muutamiksi hetkiksi, vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti suostuvansa ja istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili taas, se on, näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä kertaa tarjoamatta suklaatia.
Tuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon salaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän siihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut luulla kuolon korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi tuolilta, hiipi taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja, kun ei sitä löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti tyrkkäyksen. Hän kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla äänellä kahdesti: "Kolibri! Kolibri!" — Ei vastausta. Hän ojensihe, veti molemmilla puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla lattiaan, lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia. Hänen loukattu sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. — "Mitä hittoa! minä minua pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen täytyy avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi, vaan ei se minun syyni ole!" — Hän teki "oikealle ympäri"… Ovi oli raollaan.
Heti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen. Sohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen vyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin että kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän järjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla koristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät olevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut luulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin asetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen teetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla ja kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli kitara, ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta köynnös-kekosesta.
Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja, kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan, hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. — "Mitä hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; — "mikä rohkeus!" Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". — Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa. "Istuudu tuohon, tuonne alas".
Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. — "Miksi vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä, "pelkäätkö minua?"
Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. —
"Minäkö? en!"
"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä äänellä. — "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"
Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.
"Minä muistan".
"Noh", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.
"Ei niin kiirutta, herraseni!"
Kolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja toisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.
Luutnantti oli aivan hämmästynyt, — "Mitkä silmät sillä on, tuolla lempolaisella!" mutisi hän vasten tahtoansa. — "Mutta — miksi olet kutsunut minut tänne?"
Kolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua, ja kuunteli.
"Emilia?" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, — "tahi joku muu"…
Kolibri nyykäytti olkapäitään.
"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?" kysyi Jergunov taas.
"En, en mitään."
Uudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä soikeata päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti tehty jakaus, joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. — "Ei mitään", kertoi hän ja kyykistyi taas alas.
"Ei kukaan!" sanoi luutnantti. "Minä voin siis"… Hän ojensi kätensä, vaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan. "Mitä tuhmuuksia!" huusi hän pudistaen kättään, — "alinomaa teidän ijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?" lisäsi hän, huomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti vyöttimensä alle, — "tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet ampiainen, kuuletko, ampiainen!"
Kolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän nauroi raikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. — "Niin, minä pistän … minä pistän".
Jergunov katseli häntä sivultapäin.
"Hän nauraa", ajatteli hän, "ja kuitenkin jää hänen kasvonsa surullisiksi. — Katsopas tätä hiukan", lisäsi hän ääneen.
"Mitä?" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.
"Tätä!" — ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja antoi sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. — "Se on kaunista, eikö niin?"
Kolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.
"Ah, risti", sanoi hän, — "me emme pidä semmoisia".
"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai turkkillainen?"
"Me emme pidä semmoista", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän äkkiä seisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän: "laulanko minä teille jotakin? sen minä teen".
Luutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin, sillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. — "Mitä meteliä siellä pidetään?"
"Rottia, rottia!" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän, luutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa tämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan suudelman, niinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti käsivartensa Kolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä halauksesta käärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla notkealla vartalollansa. — "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän hiljaa. — "Ensin kahvia"…
"Mikä oikku! sitten"…
"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten".
Hän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin. Kahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä pää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen kuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä hyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen, levitti sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas vitkalleen pöydälle.
"Miksi et juo?" kysyi luutnantti.
"Minä — noin vähitellen".
"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni", sanoi hän ja löi kädellään sohvaan.
"Paikalla".
Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista, kitaransa. — "Ensin — minä laulan".
"Niin, niin, vaan istu".
"Ja tanssia tahdon — tahdotko niin?"
"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta sitten tanssisit?"
"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".
"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"
Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten ääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan, määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.
Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan huudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa vaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä aikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria sanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi itsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut ruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin pieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa, sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin: "oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on savu … onhan täällä … sinisiä höyryjä". — Ja joku lähestyi häntä, joku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa, sanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.
Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän isoiksi, siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja järjesti hänen kaulahuivinsa solmua… Sitten huomasi hän äkkiä aivan kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli Gregorius!" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi paremmaksi … katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä Mahomettilaisen arvoon… Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui tilaisuutta siihen pienellä aluksella… Hän nousi laivaan; ja vaikka hän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä kovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin jälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi kulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy seinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin. Tämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli häntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet kenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä muuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan; vaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja koputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein Konstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti tulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla turkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, … se vaan on paha, ettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat muotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon paisteessa… Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin kanssa… Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla epoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti kaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa. Mutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa hännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan tahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä pienemmäksi, … eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on hovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan kasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin sisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua sen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja sanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu täynnä multaa…