I.
Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku, päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä seurasi häntä palvelijapoika.
Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä, korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti sisarensa maatilaa.
Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian, seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.
— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Vielä se on hengissä… vastasi ukko.
— Saako astua sisään?
— Miksei, kyllähän sitä…
Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista, ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla, hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.
Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.
— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.
— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti, huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.
— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?
Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut kysymystä.
— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.
Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.
— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?
— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä. Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen vanha, mitä minusta!
— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?
— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan, niin hän kuolee käsiin.
— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä…
Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.
— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee… Kai teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.
— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen lainata.
— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.
Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli sokeria ja teetä.
— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota lääkkeitä säntillisesti.
Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.
— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.
Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui vain suutelemaan häntä otsalle.
— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa lääkkeet ajallaan… ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä haluttaa…
Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.
Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät, kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.
— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?
— Minä kävin katsomassa sairasta… Entä mistä te tulette, Mihail
Mihailovitsch?
Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti taaskin.
— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?
— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.
— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?
— Lakkauttaako? Ja miksi?
— No vaikka miksi.
— Mikä kummallinen ajatus! Mistä se pyörähti päähänne?
— No kas, käyttehän te usein rouva Lasunskin luona ja hänellähän on suuri vaikutusvalta teihin. Hänen mielestään taas sairashuoneet, koulut ja muut sellaiset laitokset ovat vain hullutuksia, turhia tuumia. Hyväntekeväisyyden tulee olla persoonallista laatua, sivistyksen samoin: se on muka kaikki hengen työtä… Siihen tapaan hän luullakseni ilmaisee mielipiteensä. Ja minkätähden hän sitte laulaa tuohon nuottiin? Olisipa hauska tietää.
Aleksandra Pavlovna purskahti nauruun.
— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko jokaista hänen sanaansa.
— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.
— No kuinka niin?
— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.
Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.
— Minkätähden te nauratte?
— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette viimeisen sanan aikana haukotellut.
— Kylmän näköisenä… Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu…
— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.
— Niin… ja polttaa.
— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi kuin…
— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!
— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin tulette meille?
— Huomenna; terveisiä veljellenne.
Ja rattaat pyörivät pois.
Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.
— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.
Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään ja kohottamaan päätään… Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa, takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui ilomielin, miltei hellästi:
— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!
— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?
— Aivan niin, juuri sieltä, vastasi säteilevin kasvoin nuori mies; — Darja Mihailovnalta. Darja Mihailovna lähetti minut luoksenne; tulin mieluummin jalkasin… aamu kun on niin ihana, eikä matkaa ole kuin neljä virstaa. Saavun teille —teitä ei ole kotona. Sanoo sitte veljenne teidän lähteneenne Semenovkaan ja itse aikovansa vainioille. No minä silloin heti menemään hänen kanssansa teitä vastaan. Niin. Kuinka tämä on hauskaa!
Nuori mies puhui venättä puhtaasti ja oikein, mutta: murtaen vieraalla kielellä, vaikka vaikea oli päättää millä. Hänen kasvonsa piirteissä oli jotakin aasialaista. Pitkä, koukistunut nenä, suuret, liikkumattomat, ulkonevat silmät, isot, punaset huulet, tervankarvaset, mustat hiukset, — kaikki hänessä osoitti itämaista syntyperää. Hänen nimensä oli Pandalevski ja syntynyt hän oli Odessassa, vaikka hän sitte oli saanut kasvatuksensa jossakin Valkeavenäjällä, jonkun ihmisystävällisen, rikkaan lesken kustannuksella ja toinen leski oli hankkinut hänelle viran. Yleensä keski-ikäiset naiset mielellään suojelivat Konstantin Diomiditschia: hän osasi etsiä ja löytää heidän suosiotansa. Paraikaa eli hän rikkaan maatilanomistajattaren Darja Mihailovna Lasunskin luona holhottina tai ottopoikana. Hän oli sangen ystävällinen, avulias, tuntehikas mies, joka helposti rakastui. Hänellä oli miellyttävä ääni, hän soitti pianoa jotakuinkin hyvin ja puhellessaan jollekin henkilölle oli hänellä tapana omituisesti tuijottaa häneen silmillään. Hän kävi aina sangen siististi puettuna ja käytti kauvan vaatteitaan, leukansa hän tarkkaan puhdisti parrasta ja piti hiuksensa sileiksi kammattuina.
Aleksandra Pavlovna kuunteli hänen puheensa loppuun asti ja kääntyi sitten veljensä puoleen.
— Tänäänpä minä tapaan kaikki tuttavani: juuri tässä puhelin Leshnevin kanssa.
— Vai niin! Menikö hän tästä?
— Kyllä, ja ajatelkaa, juoksurattailla, jonkinlaisissa palttinaisissa vaatteissa, aivan tomuisena… Kuinka eriskummallinen olento hän on!
— Niin, voi olla, mutta kelpo ihminen.
— Mitä? herra Leshnevkö? kysyi Pandalevski ikäänkuin hämmästyksissä.
— Niin, Mihail Mihailovitsch Leshnev, sanoi Volintsev. — Mutta nyt jää hyvästi, siskoni: täytyy kiiruhtaa vainiolle. Sinulla on tänään tattarikylvö. Herra Pandalevski saattaa kai sinut kotiin.
Volintsev komensi hevosensa juoksuun.
— Suurimmalla mielihyvällä! huudahti Konstantin Diomiditsch tarjoten
Aleksandra Pavlovnalle käsivartensa.
Käsi kädessä he sitte astelivat nuoren rouvan kotia kohti,
Suurta onnea näytti Konstantin Diomiditschille tuottavan se, että Aleksandra Pavlovna nojausi hänen käsivarteensa. Nuori mies otti lyhyitä askelia; hän hymyili ja hänen itämaiset silmänsä kostuivat, mikä muutoin ei hänelle ollut ensinkään harvinaista, vaikkei hänellä suinkaan ollut syytä suruun tai kyyneleisiin. Kuka nyt sitten ei mielellään olisi taluttanut kaunista, nuorta, upeaa naista? Koko X:n kuvernementti tunnusti yhdestä suusta, että Aleksandra Pavlovna oli hurmaava olento. Ja X:n kuvernementti ei suinkaan ollut väärässä. Yksin hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista, mustista silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreinä poskilla ja koko hänen muusta kauneudestaan. Kaikesta kauneinta oli sentään ilme hänen herttaisissa kasvoissaan: uskollisena, hyvänä, hellämielisenä se veti puoleensa ja ihastutti kaikkia. Aleksandra Pavlovna katseli ja hymyili kuin lapsi; naiset pitivät häntä yksinkertaisena… Saattoiko enään enempää toivoa?
— Sanotte siis, että Darja Mihailovna lähetti teidät luokseni? kysyi hän Pandalevskiltä.
— Juuri siten. Lähetti, vastasi Pandalevski, ääntäen s-äänen kuin englantilaisen th:n: — hän haluaa välttämättömästi ja pyytää teitä tänään syömään päivällistä luokseen. Hän… (puhuessaan naisista lausui Pandalevski hän-sanan erinomaisen kohteliaalla äänellä): — hän odottaa luokseen uusia vieraita, joihin hän välttämättömästi tahtoo tutustuttaa teidät.
— No keitä?
— Erästä Muffelia, paroonia, kamarijunkkaria Pietarista. Darja Mihailovna häneen hiljan tutustui ruhtinas Garinilla ja kehuu kovasti tämän nuoren miehen hienoutta ja rakastettavuutta. Herra parooni harrastaa myöskin kirjallisuutta tai oikeammin sanoen… oi, mikä erinomainen perhonen, suvaitsetteko huomata!… tai oikeammin valtiotaloutta. Hän on kirjoittanut artikkelin jostakin erinomaisen hauskasta kysymyksestä ja tahtoo siitä kuulla Darja Mihailovnan mielipidettä.
— Tuosta valtiotaloudellisesta artikkelistako?
— Niin, nimittäin sen kielellisestä puolesta, Aleksandra Pavlovna, sen kielellisestä puolesta. Kai te tiedätte, että Darja Mihailovna siinäkin suhteessa on tuntija. Shukovskikin neuvotteli hänen kanssaan ja hyväntekijäni, Odessassa asuva kunnianarvoisa vanhus Roksolan Mediarovitsch Ksandryk… Kai te tunnette tämän henkilön, kumminkin nimeltä?
— En laisinkaan, en ole kuullutkaan.
— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa, että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan venäjänkielentaidosta.
— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?
— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan innostuksiin… Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa: kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä ihana kedon kukkanen!
Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti sen tielle… Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten vihriästä.
— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.
— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?
— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve… Mutta me jo astuimme tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on kunnia sanoa hyvästi.
Aleksandra Pavlovna seisahtui.
— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.
— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun seurastani ole mitään huvia.
— Ei suinkaan… Kuinka niin…?
Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.
— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan, nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.
Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.
Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset, melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja mutisi:
— Mene pois herra, oikein totta…
Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan itselleen ruiskukkia.
— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: — mene nyt vain tiehesi, oikein totta…
— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch…
— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat tuolla kävelemässä.
Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno, mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään, makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan Pandalevskiä.
Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.
— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin, — läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina ihailemaan luontoa!
— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.
— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä teidät tunnen.
Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan sihisten.
— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.
Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle hyvin vastenmielistä.
— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen puolen…
— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo… yks! kaks! kolme!
Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov seurasi heitä.
— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat…
Täydellinen talonpoika!
Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen näköisenä pianon ääreen.