II.
Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla, jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko Eurooppa tuntee hänet…! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä, sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa. Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan. Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja, nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen, joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut, terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar? Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?… Ja jokainen ihmetteli syvästi kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan hänet.
Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä, varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan… Olihan hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden vivahdusta.
Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?… Mutta eiväthän sellaiset kysymykset vie mihinkään tuloksiin!
Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi, päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena, seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset, kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan Semenitsch Pigasov.
Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto. Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä; kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.
Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki. Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon, jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin, kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa, kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa, joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies", joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas. Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero. Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä, toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi; hän kyllästyi perhe-elämään… Muutamia vuosia vaimo eli hänen kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä mitään… Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet nälkää.
— No Constantin! sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa vierashuoneesen: — tuleeko Alexeindrine?
— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.
— Tuleeko Volintsev myöskin?
— Tulee myöskin.
— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat luonnottomia?
Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät hermostuneesti.
— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu…
— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja
Mihailovna.
— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee. Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti) minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!
— No millä tavalla?
Pigasovin silmät säihkyivät.
— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni, se huuto oli luonnollinen… Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä tavalla.
Kaikki nauroivat.
— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna. — Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!
— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita käytetään linnoitusten puolustuksessa.
— Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur [Mutta tehän puhutte kamalia asioita, herra…], kirkasi neiti Boncourt, vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.
— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me häntä tuntisi!
Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen, voimatta rauhoittua.
— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: — mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse, huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi oman veljensä pojan.
— Mitä te vielä voitte keksiä!
— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän, nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin putoavat päästä… Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?
— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.
— Ratsuni… Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.
— Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?
— Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.
— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä…
— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.
Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa
Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.
— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka hän olikin hyvä, sangen hyvä…
— No ja kuka se oli?
— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.
— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?
— Siten että minut synnytti…
Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.
— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi… Constantin, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti villit pedotkin.
Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.
— Merci, c'est charmant! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja Mihailovna: — minä pidän Talbergista. Il est si distingui [Hän on niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?
— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä anna toistenkaan elää… Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon viimeksi-mainittuun luokkaan.
— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse milloinkaan voisi erehtyä.
— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy? Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää, vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa kaksi tekee — steariinikynttilän.
— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut… Mutta suokaa kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?
— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.
— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?
— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.
— No kuinka niin?
— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat. Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin… Kas, ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se voihkii.
Darja Mihailovna hymähti…
— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä…
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!
— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät kumminkaan käytä herjaussanoja.
Pigasov kohautti olkapäitään.
— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.
Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.
— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti hymyillen.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.
— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) — Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi runoilijaksi.
— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?
— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.
— Kuinka ette?
— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!" — Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee, laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!
— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen kieltä… Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään kieltä…
— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen kielestä… Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä… Onko se mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.
Basistovilla oli vastaus valmiina.
— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä saa kuin hulluja vastaväitteitä!
Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi ottamaan vastaan vieraitaan.
— Tervetuloa, Alexandrine, sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten hauska, että tulitte!… Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!
Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.
— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.
— Kyllä.
— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.
Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.
— Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?
— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.
— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta Venäjällä… Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne rupeamme sitä lukemaan… En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä varten. Le baron est aussi aimable que savant [parooni on yhtä rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. O est un vrai torrent… il vous entraine [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus virtana… hän aivan riistää mukaansa.]
— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee ranskankielisen kiitoksen.
— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää… Se sopii teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti… Mutta miksei häntä jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan… Päivälliseen on vielä melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis…
Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.
Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja, varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia, tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.
Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän. Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi heitä kappaleen matkan päässä.
— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.
Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa, ystävällisissä silmissään oli suruisa.
— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa, ommellut kanavatyötä, lukenut.
— No mitä olette lukenut?
— Olen lukenut… ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan lauseensa.
Volintsev katseli häntä.
— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.
Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä askeletta he vielä astuivat eteenpäin.
—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.
— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.
— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.
— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.
— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon tahtoni perille olenkin nyt päässyt.
— Kiitos… Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut… se kuuluu olevan hyvin vaikeaa.
— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille pienintäkin iloa, olen valmis vaikka… Tämähän oli aivan vähäpätöistä…
Volintsevin lause katkesi.
— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.
— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin tehdä vaikka mitä… Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.
Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.
— Ah! la cloche du diner! huudahti neiti Boncourt: — rentrons [Ai, päivälliskello! — menkäämme sisään].
»Quel dommage, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »quel dommage, que ce charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation… mikä käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän yksinkertainen.
Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia.
Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli
vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa.
Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra
Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta
Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.
Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän jurosti vastasi:
— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani… — ja katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee, tuo kamarijunkkarinne…
— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen, jo edeltäkäsin mustasukkainen.
Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.
Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.
— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna…
Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja kääntyi lakeijaan:
— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?
— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?
— Kutsu.
Lakeija meni.
— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi tänne…
— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.