VII.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan, siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi, että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta Volintsevia… Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.
Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi… Mutta pilvi taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat smaragdin ja kullan karvaisiksi… Likennellen toisiaan upeilivat puitten lehdet… Väkevä lemu levisi kaikkialle.
Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt. Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha, joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten toiveitten suloiseen maailmaan…
Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin; äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.
Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.
— Oletteko yksin? kysyi hän.
— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.
—- Minä saatan teidät.
Ja he astuivat rinnatusten.
— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.
— Minäkö?… Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole hyvällä tuulella.
— Ehken… Minun on usein sillä tavalla… Ja se on minulle helpommin anteeksiannettavaa kuin teille.
— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen suruun?
— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.
Natalia astui hetken äänetönnä.
— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.
— Mitä?
— Muistatteko… minkä vertauksen eilen teitte… muistatteko… tammesta.
— Muistan. Entä sitte?
Natalia katsahti häneen salavihkaa.
— Mitä te… mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?
Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.
— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen, pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli. — Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata, että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin… Milloin? miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja paljon suruja…
Rudin vaikeni hetkisen.
— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä rattailla… Milloin tulen perille? Jumala ties… Mutta puhukaamme mieluummin teistä.
— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota mitään elämältä?
— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten… työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan, mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti olkapäitään)… rakkaus ei kuulu minulle; en… ansaitse sitä, nainen, joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä paikallaan!
— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso, kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin uhrautumaan.
Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.
— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta, virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan… Mutta se sikseen. Aikomukseni oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä… On sekä hauskaa että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin… Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne vielä aivan tyyni?
Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.
— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.
—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa…
— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on minulle tuttu.
Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.
— Niin… niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen ja selväjärkinen ihminen… hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.
— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?
— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?
Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.
— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen? Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata… Olette valinnut…
— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan… että erehdytte.
— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin… Enpä luule… Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte…? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.
— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te erehdytte kuitenkin.
— Kuinka? kysyi Rudin.
— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein askelin taloa kohti.
Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.
Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.
— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä tavalla: se on siksi vakava, minullekin… Kuinka minun tulee ymmärtää teitä?
— Jättäkää minut! pyysi Natalia.
— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!
Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.
— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia, riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.
— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.
Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.
— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.
— Mitä? Minuako?
— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää… Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin tarkoitin… Tähän päivään saakka olin päättänyt…
Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.
Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin, tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.
"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.
Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla, katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.
Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu. Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän — jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä. Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön; mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi — niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.
— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.
— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa tähän tuota juttua hännästä.
— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan itsevaltaisuudesta… Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!
Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.
"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N. omistaa…
Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä
Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:
— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen?
Ettehän ole sitä!…
Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä katsellakseen kuiskasi:
— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi tavata teidät kahdenkesken… vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti Boncourtin puoleen, hän sanoi:
— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona…
Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.
— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov kysynyt häneltä.
— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.
Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen". Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli Pigasovkin oikeassa.
Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin; mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa hengähdys.
Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia astui lehtimajaan.
Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat jääkylmät.
— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät nähdä… enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan, että teitä rakastan.
Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.
— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä rakastin!… Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!
Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.
— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.
— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?
— Luulen että… rakastan, kuiskasi Natalia.
Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet luoksensa…
Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.
— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku kuuntelisi… Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa arvata…
— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään… Oi, Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita mikään.
Natalia katseli häntä silmiin.
— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.
— Hetkinen vain, alkoi Rudin…
— Ei, päästäkää, päästäkää minut…
— Pelkäättekö minua?
— En, mutta minun täytyy…
— Mutta sanokaa edes vielä kerran…
— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.
— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö epäilette?
Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon langetessa öiseltä taivaalta.
— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.
— Voi Jumala! huusi Rudin.
Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.
— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen, toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.
Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.
Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen, pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.