VIII.
Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa. Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.
Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:
Ei murheenlaakson viime hetkeen asti
Voi järki eikä korska viisaus
Kädellään tallata pois taitavasti
Veristä lemmenkukkaa elämän.
Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin saapuneen.
Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.
— Kuka tuli? kysäsi hän.
— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.
Volintsev nousi.
— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra
Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.
— Mutta minkätähden? alkoi tämä…
— Sentähden että… vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.
Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.
— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa ikkunalle.
Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta hän koetti peittää hämmennystään.
— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.
— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.
— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti
Volintsev.
— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.
— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.
— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti
Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi…
Luotan teihin täydellisesti…
— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä päitä.
— Pyydän… tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin voitane tehdä yhdellä kertaa.
— Minkätähden ei?
— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö…
— Mikä kolmas henkilö?
— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.
— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.
— Tahdotte…
— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.
Hän rupesi todenteolla suuttumaan.
Rudin rypisti kulmakarvojaan.
— No niin… olemmehan kahdenkesken… Olen velvollinen sanomaan teille… Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille, että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin rakastaa minua.
Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo samassa palatakseen takaisin.
— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi varma…
— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile vähääkään… Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla… Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.
Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.
Rudin nousi.
— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan teiltä… molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi — sentähden tulin. En tahtonut… emme kumpikaan tahtoneet näytellä teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu… Voitte luottaa siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt, niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei Pavlitsch?
Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin lauhduttaakseen itseään.
—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen sen… mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus. Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän käsissänne…
Volintsev nauroi väkinäisesti.
— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä, huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen tarkoituksesta.
Rudin tuli hiukan hämilleen.
— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä kanssani.
— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev, rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä te nyt sitte tahdotte minusta?
— En mitään… tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana, kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää… Toivon ettette enään epäile vilpittömyyttäni… Tahdon, Sergei Pavlitsch, että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin ennenkin…
Rudin likeni Volintseviä.
— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän… Se mikä teistä on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta, hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä… ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.
Rudin otti hattunsa ikkunalta.
— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin toivonut, että… (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)… Suokaa anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että aikomukseni ovat olleet rehelliset… Teidän vaatimattomuudestanne olen vakuutettu…
— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole mitään oikeutta luottaa!
Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään, kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään päin.
— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.
Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.
— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä vähän.
Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.
— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?
— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.
Leshnev tuli.
— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.
Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan, kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi tämän tietävän ne.
— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon ikävyyksiä, mutta en tätä… Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.
—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta. Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan lähteä sillä tavalla ihmisen luo…
Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.
— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois, hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta… Olihan se jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen, kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä hänelle on välttämätöntä… Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa että palvelijansa.
— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja puhui!
— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!
— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo tuollainen on, filosofiaako vai mitä?
— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.
Volintsev katsoi Leshneviin.
— Mutta eikö hän sitte valehdellut?
— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra Pavlovna tänne… Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla puhumatta. Hän antaa meille teetä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän sitte.
Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi sen hellästi huulilleen.
* * * * *
Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli, hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.
Katumus kalvoi Rudinia.
— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi uskaliaisuutta!…
Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa — päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan neiti Boncourtin i kanssa… Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat, katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli… Hovinainen hänessä tuli selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut, syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.
Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön, poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:
»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos… Tulkaa. Meidän täytyy tehdä päätös.
P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme; siinä tapauksessa annan teille tiedon…»
Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut, vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.
Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta, jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata, että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo, mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa… Kansan kesken kulki salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.
Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton. Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä, varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää, mitä koko hänen olennossaan liikkuu… Viisas, teräväjärkinen Rudin ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.
Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.
— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.
Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.
— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt… Onneksi ei enään ole pitkä matka… Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.
— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien lammille.
Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät tuijottivat suoraan, ankarasti.
— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana. Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti kutsutti minut eilen luoksensa.
— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa… Mitä äitinne sanoi?
— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain kevytmielisyydestäni.
— Vain?
— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena kuin teidän vaimonanne.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne… että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä kummastuttanut… enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.
Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.
— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.
— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia… Mitä te sitte nyt aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!… Vai suuttui teidän äitinne niin kovasti?
— Niin… niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.
— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen Pandalevski!… Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään… Tunnen vain onnettomuuteni… ihmettelen kuinka te voitte säilyttää kylmäverisyytenne!…
— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.
Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä silmiään.
— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.
— Hän kysyi vain rakastanko teitä?
— No… entä te?
Natalia vaikeni.
— En valehdellut.
Rudin tarttui hänen käteensä.
— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?
— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.
— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?
Ja Rudin tarttui päähänsä.
— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan. Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä neuvoa.
— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?
— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?
— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?
— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa seurusteleminen kanssanne… Mutta te ette vastannut kysymykseeni.
— Mihin kysymykseen?
— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?
— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy alistua.
— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.
— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on! mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä… Totta on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne, äitinne vihan?… Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella. Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota olin uneksinut, ei ole minulle!
Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin likeni häntä.
— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa…
Natalia nosti päätään.
— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette… Se ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja ensimmäinen sananne on: alistukaamme… Alistukaamme! Sillä tavallako te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon olette puhunut, jotka…
Hänen äänensä katkesi.
— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että enhän minä sanoistani luovu… vaan…
— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen kanssa naimisiin… ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte…
— Vannon teille, Natalia Aleksejevna… vakuutan teille… kertoili
Rudin.
Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.
— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse… Tai ehkette punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä … mutta kaikkihan nyt on ollutta.
— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän täytyy yhdessä ajatella mitä…
— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua, mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun keskustelitte Volintsevin kanssa.
Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.
— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna, alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon, että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos käyttäisin hyväkseni…
— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut, uskonut jokaiseen sanaanne… Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen… Ja nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja sanoa jäähyväiset.
— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä. En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää! paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni… Ennemmin tai myöhemmin äitinne sentään antaisi meille anteeksi… ja silloin… Mutta ennen kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun…
Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan häneen tähdätty, lannisti häntä.
— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne saadakseni vakuutusta siitä…
— En odottanut, Natalia Aleksejevna…
— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette odottanut. Älkää olko huolissanne… te ette rakasta minua, enkä minä tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.
— Rakastan teitä! huusi Rudin.
Natalia ojensihe suoraksi.
— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut, Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta… Te olette minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin… Olen syystä saanut rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en ikinä unohda näitä olleita päiviä… jääkää hyvästi…
— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?
Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva ääni näytti saaneen hänet horjumaan.
— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin särkyi… Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan täällä? Pelkurin… Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu… se on kamalaa!" Siinä kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin? Ei! jääkää hyvästi… Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen tuntisin nyt, tänä hetkenä… Ei, ei, jääkää hyvästi!…
Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.
— Te pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.
Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana kaatui hän Maschan syliin.
Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään ja… katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti hän… "En ole tuntenut häntä… Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima hänessä!… Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole hänen arvoisensa… Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"
Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.
Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä. Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja odotteli, piippua poltellen, teetä.