X.
Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti kutsumaan häntä luokseen.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.
— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin… yksin kävelemässä kedolla ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.
— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?
— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.
Volintsev hymähti katkerasti.
— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua itseänikään… Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille teetä.
Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla…
Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.
— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.
— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä tavalla! Ihan pudotin piippuni… Mikä sinua vaivaa?
— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan: kaikki veri alkaa minussa kiehua.
— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!…
— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se. Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin peltopyyn.
— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa… kuinka sinä ehtisit ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?
Volintsev heittäysi tuolille.
— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa olluksi missään.
— Matkustat… Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!
— Niin; mutta mihin jätän sisareni?
— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta. Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee, toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin enään tartu!
— Lasket leikkiä, Mischa!
— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait päähäsi.
— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen kanssaan!…
— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!…
Palvelija astui sisään kirje kädessä.
— Keneltä? kysyi Leshnev.
— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.
— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?
— Teille.
— Vai minulle… anna tänne.
Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.
— No? kysyi Leshnev.
— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.
Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:
"Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!
Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää, se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne. Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä, jossa kasvoitte… Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois. Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,
Teidän
D.R."
"P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen
saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja
Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."
"P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni,
Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne…"
— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut kirjeen.
— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä — ei muuta. Vai lähtee hän… No! tie on sileänä hänen edessään. Mutta se on lystikästä, että hän piti velvollisuutenaan kirjoittaa tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla luoksesi… Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen jälkikirjoitusta kirjeessä.
— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!
Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev nousi.
— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä tämä kaikki merkitsee…
— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät parhain päin…
— Mistä sinä sen päätät?
— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi kanssa juttelemaan.
— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!… Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa lievettä.
— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle…
Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.
— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään on?
— Hyvin, hän läksi vainiolle.
Aleksandra Pavlovna vaikeni.
— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa syrjää: — tiedättekö minkätähden…
— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän tuli sanomaan jäähyväisiä.
Aleksandra Pavlovna nosti päätään.
— Miten? sanomaan jäähyväisiä…
— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.
— Lähteekö?
— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.
— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin…
— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.
— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä mitään; ja kai te minulle nauratte…
— Totta totisesti en… Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme pohtimaisillamme veljenne kanssa.
— Mitä? Minkä tuuman?
— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne ottaisin minä huostaani…
— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.
— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua. Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri, viettää päiväkauden polvillani?
— Sepä olisi hauska nähdä!
Leshnev nousi äkkiä.
— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte tuon kaiken nähdä.
Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.
— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.
— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä. Jos tahdotte tulla vaimokseni… Mutta lähden nyt. Jollei teille ole vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä tulen…
Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja alkanut tuijottaa jonnekin.
— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.
Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän, tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte Aleksandra Pavlovnan luo.