XI.
Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee); ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan, pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmälautainsa alta… Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä tavata.
Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa.
Rudin läksi hänen luokseen.
Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran, kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski, vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen kanssaan.
Darja Mihailovna kohteli Rudinia sangen rakastettavasi ja Rudin tervehti häntä yhtä rakastettavasi, mutta jo ensi katsannolta olisi hiukankin kokenut henkilö huomannut noitten molempien hymyilevistä kasvoista, ettei heidän välinsä ollut eheä. Rudin tiesi, että Darja Mihailovna on hänelle suuttunut ja Darja Mihailovna epäili Rudinin tietävän kaikki. Pandalevskin uutinen oli suuresti kummastuttanut Darja Mihailovnaa. Hänen ylimysylpeytensä oli noussut. Tuo köyhä, tähän saakka tuntematon Rudin, mies, jolla ei ollut arvonimeä, oli juljennut pyytää kahdenkesken kohdata hänen, — Darja Mihailovnan tytärtä!!
— Olkoon hän mielellään viisas mies, nero! oli hän sanonut: — mitä se sitte merkitsee? Sittehän jokainen voi toivoa pääsevänsä vävykseni!
— En enään uskonut silmiäni, oli Pandalevski puuttunut puheeseen. —
Kuinka saattaa sillä tavalla unohtaa asemansa!
Darja Mihailovnassa oli noussut myrsky, ja Natalia sai kuulla kunniansa.
Darja Mihailovna käski Rudinia istumaan. Tämä istuutui, mutta ei entisen Rudinin tavoin, joka miltei oli ollut isäntänä talossa, ei edes hyvänä tuttavana, vaan vieraana, eikä likeisenäkään vieraana. Muutos oli tapahtunut ainoassa hetkessä… Niinkuin vesi äkkiä muuttuu kovaksi jääksi.
— Tulen luoksenne, Darja Mihailovna, alkoi Rudin: — kiittämään vieraanvaraisuudestanne. Sain tänään tietoja kotikylästäni ja täytyy minun välttämättömästi lähteä sinne tänään.
Darja Mihailovna katseli tarkasti Rudiniin.
"Hän on mahtanut arvata asiat", ajatteli hän. "No, sen parempi. Hän vapauttaa minut raskaista selityksistä. Eläkööt viisaat ihmiset!" Ääneen lausui hän:
— Todellako? Voi, miten ikävä. Vaan minkä sille mahtaa! Toivon näkeväni teidät ensi talvena Moskovassa. Pianpa me itsekin lähdemme pois täältä.
— En tiedä, Darja Mihailovna, pääsenkö Moskovaan; mutta jos onnistun saamaan kokoon varoja, niin onhan velvollisuutenikin käydä luonanne.
"Ähäh, veliseni!" tuumaili vuorostaan Pandalevski; "oletpa tässä kauvan pitänyt talon rouvaa vallassasi, mutta nyt lausutte toisillenne tuollaisia sanoja!"
— Oletteko kylästänne saanut huonoja uutisia? kysyi hän, tapansa mukaan pysähdellen sanojen välillä.
— Olen, vastasi Rudin kuivasti.
— Onko ehkä kohdannut katovuosi?
— Ei… muuta vaan… Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.
— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan tutustumista teihin… Milloin lähdette?
— Tänään, päivällisen jälkeen.
— Niin pian!… No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä, jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.
— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen maalle…
— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!… Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.
Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa, valkoista kaulustansa vastaan.
— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.
— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin asti, Dmitri Nikolaitsch!
Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa edeltäkäsin päätetyitä lauseita…
Rudin läksi ulos. Nyt hän kokemuksesta tiesi, kuinka maailmanmiehet eivät heittämällä, vaan suorastaan - viskaten työntävät luotaan ihmisen, joka on käynyt heille tarpeettomaksi: niinkuin hansikkaan tanssiaisten oltua, niinkuin konvehtipaperin, niinkuin raha-arpajaisista jääneen tyhjän lipun.
Hän heittäytyi hetkeksi pitkäkseen ja rupesi kärsimättömyydellä odottamaan lähtöä. Hänen aikomuksensa herätti koko talossa yleistä hämmästystä; palvelusväkikin katseli häntä kummastellen. Basistov ei salannut mielipahaansa. Natalia pakeni Rudinia ja vältti hänen katsettaan; tuskin sai Rudin pistetyksi kirjeensä hänen käteensä. Päivällispöydässä Darja Mihailovna vielä kerran mainitsi toivovansa tavata hänet ennen Moskovaan menoa, mutta Rudin ei siihen vastannut mitään. Pandalevski puhutteli häntä eniten. Rudinin teki tuontuostakin mieli antaa hänen kukoistaville, punertaville kasvoilleen korvapuusti. Neiti Boncourt katsahti usein Rudiniin, silmissään omituinen, viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä lintukoirilla. "Ähäh!" näytti hänen katseensa sanovan: "siinä sait!"
Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä. Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei karkotettuna… "Miten kaikki on käynyt? Ja minkätähden sellaisella kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on." Tätä mietti Rudin kumartaessaan kaikkiin suuntiin väkinäisellä hymyllä. Kun hän Nataliaan loi viimeisen katseensa, värisi hänen sydämmensä: tytön silmät seurasivat häntä suruisella jäähyväisnuhteella.
Kiireesti juoksi Rudin alas portaita ja nousi vaunuihin. Basistov lupasi tulla saattamaan häntä ensimmäiselle posti-asemalle.
— Muistatteko, alkoi Rudin heti päästyä pihasta leveälle ajotielle, jonka molemmille puolille oli istutettu kuusia: — muistatteko, mitä Don Quixote, lähtiessään herttuattaren talosta, sanoo aseenkantajalleen? "Sancho ystäväni!", sanoo hän, "vapaus se on ihmisen parhaita omaisuuksia, ja onnellinen se, jolle Jumala on suonut leipäpalasen, josta hänen ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa kenellekään toiselle!" Sen, mitä Don Quixote silloin tunsi, tunnen minä nyt… Suokoon Jumala teidänkin, kelpo Basistov, joskus kokea samaa tunnetta!
Basistov puristi Rudinin kättä ja sydän kelpo nuorukaisen rinnassa sykki valtavasti. Asemalle asti puhui Rudin ihmisen ansioista, todellisen vapauden merkityksestä. Hän puhui tulisesti, jalosti, oikeudentunnolla — ja kun eronhetki tuli, ei Basistov voinut pidättyä, vaan heittäytyi Rudinin syliin ja itki. Hudinkin vuodatti kyyneleitä, mutta ei sentähden, että hänen tuli erota Basistovista, vaan olivat hänen kyyneleensä itserakkauden kyyneleitä.
Natalia meni huoneeseensa ja luki Rudinin kirjeen.
"Rakastettava Natalia Aleksejevna, — kirjoitti hän — olen päättänyt lähteä. Muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennenkuin minua selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni kanssa lakkaavat kaikki väärinymmärrykset; ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi sitte viipyisin?… Niin se on; mutta minkätähden sitte kirjoitan teille?
"Eroan teistä luultavasti ainiaaksi ja liian katkeraa olisi jättää teille itsestäni vielä huonomman muiston kuin ansaitsen. Sentähden kirjoitan teille. En tahdo puolustautua enkä syytä ketään muuta kuin itseäni: mutta tahdon mikäli mahdollista selittäytyä… Viime päivien tapahtumat olivat niin odottamattomat, niin äkilliset…
"Tämänpäiväinen kohtaus tulee minulle olemaan ikimuistettava läksy. Olette oikeassa: en teitä tuntenut, vaikka luulin tuntevani! Elämäni aikana olen ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, olen likennyt monta naista, monta tyttöä; mutta teissä kohtasin ensimmäisen kokonaan suoran ja rehellisen sielun. Jo tuttavuutemme ensi päivinä tunsin vetovoimaa puoleenne — ehkä sen huomasittekin. Vietin tunnin toisensa jälkeen seurassanne, mutta en tuntenut teitä ja tuskin koetinkaan oppia teitä tuntemaan… ja kuitenkin kuvittelin rakastavani teitä!! Tästä synnistä minua nyt rangaistaan.
"Rakastin kerran ennen naista ja hän rakasti minua… Tunteeni häneen ei ollut yksinkertainen niinkuin ei hänenkään tunteensa minuun; mutta koskei hän itsekkään ollut vilpitön, niin se kävi päinsä. Totuus ei silloin ilmestynyt minulle: enkä sitä tuntenut nytkään, kun se sattui tielleni… Vihdoin opin sen tuntemaan, mutta liian myöhään… Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi… Elämämme saattaisivat sulautua yhteen — eivätkä kuitenkaan koskaan sulaudu. Kuinka saattaisin teille todistaa rakastavani teitä todellisella rakkaudella — sydämmellä eikä mielikuvituksessa — kun en edes itse tiedä, kykenenkö yleensä rakastamaan sillä tavoin!
"Luonto on antanut minulle paljon — minä sen tiedän, enkä valheellisesta häveliäisyydestä tahdo ruveta vaatimattomaksi edessänne, varsinkaan näiden katkerain ja minulle häpeällisten hetkien jälkeen… Niin, luonto antoi minulle paljon; mutta minä kuolen olematta käyttänyt voimiani mihinkään arvokkaaseen, jättämättä jälkeeni mitään jaloa. Kaikki rikkauteni on kulunut hukkaan: en ole näkevä hedelmiä siemenestäni. Minulle ei ole annettu… niin, tuskin voin itsekään sanoa mitä minulle ei ole annettu… Kai ei minulle ole annettu sitä, millä saattaa liikuttaa ihmisten sydämmiä, vallata naisten sydämmiä; vallan voittaa järjet, hyödyttämättä, eikä pysyväisesti — sen vain olen saanut. Kohtaloni on omituinen, melkeinpä koomillinen: antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päinneni — ja samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko… Voi hyvä Jumala! Olla kolmenkymmenenviiden vanha ja yhä vielä hankkia johonkin työhön!…
"En ole vielä kenellekään näin paljastanut itseäni — tämä on rippini.
"Mutta nyt olkoon tarpeeksi itsestäni. Tahdon puhua teistä, tahdon antaa teille muutamia neuvoja: muuta en voi.. Olette vielä nuori; mutta miten vanhaksi eläisittekin, niin seuratkaa aina sydämmenne ääntä; älkää alistuko omanne eikä toisen järjen alaiseksi. Tietäkää, että mitä yksinkertaisempi ja ahtaampi se piiri on, jossa elämä kuluu, sitä parempi; pääasia ei ole löytää siitä uusia puolia, vaan se, että kaikki muutokset tapahtuisivat ajallaan. Autuas se joka nuoruudessaan oli nuori"… Mutta huomaan, että nämät neuvot paljon paremmin sopivat minulle itselleni kuin teille.
"Tunnustan teille, Natalia Aleksejevna, että minusta tuntuu hyvin raskaalta. Olen aina ollut selvillä sen tunteen laadusta, jonka herätin Darja Mihailovnan mielessä; mutta toivoin saavuttaneeni sataman edes joksikin ajaksi… Nyt alkaa taas harhailu maailmalla. Mikä minulle voi korvata teidän puhelunne, läsnäolonne, tarkkaavaisen ja viisaan katseenne?… Itsehän olen syypää; mutta myöntäkää, että kohtalo ikäänkuin tahallaan hetkeksi hymyili vastaamme. Viikko sitte tuskin itsekään aavistin, että teitä rakastin. Toissapäivänä illalla puutarhassa kuulin teiltä ensi kerran… mutta miksi siitä muistuttelisin, mitä silloin sanoitte! — Ja jo tänään lähden pois, lähden häveten, tehtyäni teille tuon kauhean tunnustuksen, lähden viemättä mukaani minkäänlaista toivoa… Ja kuitenkaan ette vielä tiedä kuinka rikoksellinen olen edessänne… Minussa on jonkinlainen tyhmä avomielisyys, halu puhua suoraan… Mutta miksi siitä enään kertoisin! Lähdenhän pois, ainiaaksi."
(Siinä Rudin oli aikonut kertoa Natalialle käynnistään Volintsevin luona, mutta mietittyään, pyyhki hän sen pois ja lisäsi Volintsevin kirjeeseen toisen jälkikirjoituksen.)
"Jään yksinäni maailmaan antautuakseni, niinkuin aamulla, katkerasti hymyillen, lausuitte — toisiin, minulle sopivampiin toimiin. Oi, jos todellakin voisin antautua noihin toimiin, vihdoinkin voittaa laiskuuteni… Mutta minä jään samaksi puolinaiseksi olennoksi kuin tähänkin asti olen ollut. Heti ensi vastuksen kohdatessa — lamaannun. Tämä tapaus välillämme on sen osoittanut. Jos edes kantaisin rakkauteni uhriksi tulevaiselle työlleni, kutsumukselleni. Mutta minä suorastaan pelkään siitä johtuvaa vastuunalaisuutta ja sentähden en ole teidän arvoisenne. En ansaitse sitä, että teidät minun tähteni riistettäisiin irti piiristänne… Mutta ehkä kaikki tämäkin on hyväksi. Ehkä tämän kasvatuksen koulusta astun puhtaampana ja väkevämpänä.
"Toivon teille täydellistä onnea. Jääkää hyvästi! Muistelkaa joskus minua. Ja toivon että joskus saatte tietoja minusta.
Rudin."
Natalia päästi Rudinin kirjeen helmaansa ja istui kauvan liikkumattomana, silmät tähdättyinä permantoon. Selvemmin kaikkia todisteita, tämä kirje osoitti hänen olleen oikeassa, kun hän aamulla Rudinia puhutellessaan, välittömästi oli tullut huudahtaneeksi, ettei hän häntä rakasta! Mutta tämä ei suinkaan keventänyt hänen mieltään. Liikkumattomana jäi hän istumaan; tuntui siltä kuin jonkinlaiset pimeät aallot loiskumatta olisivat kulahtaneet umpeen hänen päänsä päälle ja hän itse olisi vajonnut pohjaan, mykkänä, jähmettyneenä. Ensi herääminen lumouksesta on jokaiselle raskas; mutta vilpittömälle sielulle, joka ei tahdo pettää itseään ja joka on kevytmielisyydestä ja luulottelusta kokonaan vapaa, on se miltei sietämätön. Natalia tuli muistaneeksi lapsuuttaan. Kun hän illoin oli ollut kävelemässä, oli hän aina koettanut kulkea taivaan kirkasta laitaa kohti, sinne missä rusko paloi, eikä sinne missä oli pimeää. Nyt oli elämä mustana hänen edessään, hän oli selin päin valoon..
Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää. Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä valloilleen… Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se, joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta. Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.
Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä, sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä sattuivat. Ne kuuluivat:
Ken lempinyt on, häntä vaivaa
Ain' aave entisaikojen.
On hälle turhat lohdutukset
Ja häntä kalvaa katumukset
Ja käärmeet onnenmuistojen.
Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.
Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa, istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle, samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä, että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan — eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.
Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja hermostuneita kohtauksia… Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas pois oikealta tolalta.
— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?
Natalia katseli äitiään.
— Meni matkaansa… tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin kiireesti läksi?
— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.
— Sinä siis myönnät, että rikoit minua vastaan?
Natalia kohotti päätään ja sanoi toistamiseen:
— Minä en häntä mainitse sanallakaan.
— No niin! sanoi Darja Mihailovna hymyillen. — Luotan sinuun. Mutta muistatko, kuinka toissapäivänä… No, no, en jatka. Asia on siis päätetty ja haudattu. Eikö niin? Nyt minä taas sinut tunnen tyttärekseni; mutta silloin olin aivan sekaisin. No, suutelo nyt minua, kiltti tyttöseni…
Natalia vei Darja Mihailovnan käden huulilleen ja Darja Mihailovna suuteli hänen kumarrettua päätään.
— Tottele aina minun neuvojani äläkä unohda, että olet minun tyttäreni ja neiti Lasunski, lisäsi hän: — silloin tulet onnelliseksi. Mene nyt.
Natalia läksi, vaieten. Darja Mihailovna katseli hänen jälkeensä ja ajatteli: — hän on minun kaltaiseni — hänkin viehättyy helposti: mais elle aura moins n'abandon [Mutta ei ol viehättävä muita yhtä helposti]. — Ja Darja Mihailovna syventyi menneisyyden, kauvan sitte kuluneen menneisyyden muistoihin…
Sitte hän lähetti kutsumaan luokseen neiti Boncourtin ja sulkeutui pitkäksi aikaa huoneeseensa kahden kesken hänen kanssaan. Hänen mentyään, kutsutti hän luokseen Pandalevskin. Hän tahtoi nimittäin välttämättömästi tietää todellista syytä Rudinin lähtöön… ja Pandalevski rauhoitti hänet täydellisesti. Se kuuluikin oikein hänen alaansa.
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli Volintsev sisarineen päivällisille. Darja Mihailovna oli aina ollut rakastettava heitä kohtaan, mutta tällä kertaa seurusteli hän aivan erinomaisen ystävällisesti heidän kanssaan. Nataliasta tuntui sietämättömän raskaalta; mutta Volintsev kohteli häntä sellaisella kunnioituksella ja puheli hänelle niin hienotunteisesti, ettei hän voinut olla häntä mielessään kiittämättä.
Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee paljon, sangen paljon.
Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia. Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä olisi valinnut kuoleman… Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat — syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus…
Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa… Mutta ensi kärsimys ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!