Rudin

by Ivan Sergeevich Turgenev

XII.

Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä. Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin, oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas jälkeläinen.

Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen. Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana, toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti tulevan pouta-aika.

Äkkiä Pigasov hymähti.

— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— No niin… eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen: älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No, ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän, että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa, otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää. Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei hän pidä minun tendenssistäni! Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko kielenkäytäntö?

— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja…
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.

— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.

— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.

— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?

— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin ruikuttavalla äänellä.

Pigasov naurahti.

— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.

— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?

— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?

— No mitä hän sitte teistä on?

— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään…

— Vai niin! sanoi Aleksandra Pavlovna, toivoen puheaineen muutosta: — teitä kuuluu saavan onnitella.

— Minkä johdosta?

— Oikeusjuttuhan on päättynyt. Glinovin niityt jäivät teille.

— Niin kyllä, sanoi Pigasov alakuloisesti.

— Te olette monta monituista vuotta riidellyt niistä ja nyt näyttää siltä kuin ette ensinkään olisi tyytyväinen.

— Vakuutan teille, Aleksandra Pavlovna, lausui Pigasov hitaasti: — ettei mikään ole niin pahaa ja kiusallista kuin onni, joka tulee liian myöhään. Se ei enään voi tuottaa mitään mielihyvää, mutta sen sijaan se ryöstää teiltä oikeuden, kalliin oikeuden torua ja soimata kohtaloa. Niin, rouva, se on ikävä ja katkera kalu tuo onni, joka tulee — myöhään.

Aleksandra Pavlovna kohautti olkapäitään.

— Piikaseni, sanoi hän lapsenhoitajattarelle: — arvelen että Mischan jo saa panna nukkumaan. Tuoppa hänet tänne.

Ja Aleksandra Pavlovna hyväili poikaansa, mutta Pigasov läksi mutisten parvekkeen toiseen päähän.

Äkkiä näyttäytyi tiellä, joka kulki puutarhan aitaa myöten, jo aivan likellä, Mihail Mihailitschin juoksurattaat. Hevosen edellä hyppi kaksi suurensuurta pihakoiraa, toinen keltainen, toinen harmaa. Mihail Mihailitsch oli hiljan hankkinut ne. Ne pureskelivat toisiaan lakkaamatta ja elivät eroittamattomassa ystävyydessä. Niitä vastaan juoksi pihasta vanha rakki; se avasi suunsa ikäänkuin ruvetakseen haukkumaan, mutta lopetti haukottelemalla ja kääntyi takaisin, ystävällisesti heiluttaen häntäänsä.

— Katsoppas Sascha, huusi Leshnev jo kaukaa vaimolleen, — kenen sinulle tuonkaan…

Aleksandra Pavlovna ei paikalla tuntenut miestä, joka istui hänen miehensä takana.

— Ah, herra Basistov! huudahti hän vihdoin.

— Sama mies, vastasi Leshnev: — ja mitä hyviä uutisia hän tuokaan! Saat paikalla kuulla.

Hän ajoi pihaan.

Muutaman hetken jälkeen hän Basistovin kanssa astui parvekkeelle.

— Eläköön! huusi hän vaimoaan syleillen. — Sergei on kihloissa!

— Kenen kanssa? kysäsi Aleksandra Pavlovna kiihkeästi.

— Natalian kanssa tietysti… Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja sinulle on kirje… Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa käsillään: — eno menee naimisiin!… Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta! Silmiään vain räpäyttelee!

— Sen on uni, huomautti hoitajatar.

— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan laskuja. Kirje minulla myöskin on.

Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen, että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän, syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.

Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat hänen tuomastaan uutisesta.

— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra Kortschaginista?

Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona, joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty yleisesti kootuilla varoilla.

— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. — Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.

— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen hölmö, oikein huutava hölmö… Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat voidakseen elää… Jumala paratkoon!

— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee suurtakin osaa.

— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi, kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?

— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja, luullakseni, tyytyväinen.

Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.

— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?

— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään.

— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa…

— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja pahoillaan.

— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen. Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen vihamiehikseen.

— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui
Basistov tulisesti.

— No niin, te — teistä ei puhettakaan!

— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään vastannut)… No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua. Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen, ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä. Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!

Ja Pigasov hymyili.

— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.

— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa… Kai hän teiltäkin, Mihailo Mihailitsch, lainasi?

— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme Dmitri Rudinin terveydeksi!

Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä, mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.

— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden, ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.

— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.

— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta… Se se juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta … Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää, omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika! Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella, vaan lapsen lailla… Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta… Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin; mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen he itse antavat sille.

— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan, hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia myöten, hän sytytti häneen tulen!

— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme. Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen: niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta, ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään, minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan… Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon, jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi, sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään… Sinulle, oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!

Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.

— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin Rudin itse; minutkin viehätitte.

— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi; — ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi Rudinista; puhukaamme jostakin muusta… Mikä… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona? lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.

— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen paikan.

Leshnev hymähti.

— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.

Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.

— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti! No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin vastustit…

— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään… ennen taas pelkäsin, että hän oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.

— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi sangen pahasti, eikö totta?

— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea, mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov, joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia! Mutta kaikenlaista sitä löytyy!

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!..
Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta…

— Mitä?

— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?

— Niin kuinka sanoisinkaan?… luultavasti… Tyttö tulee olemaan johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat? Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?

Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko. Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä, korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa. Vihdoin hän ojensihe suoraksi.

— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka istui kuskilla.

— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin kaksi virstaa… No, no, mene, mene!… Taikka minä sinulle opetan, lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.

— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit edes jotakin.

— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat uuvuksissa… tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole mikään kyytimies… Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä, ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!

— Senkin… kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. — Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi luhjustamaan eteenpäin.

— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; — mokomakin kettu! oikea kettu!

Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse matkalaukkunsa asemahuoneeseen.

Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä, oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan, että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi, suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla. Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut "Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.

— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.

— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten aiotte?

— A:han.

— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja ohimoille.

Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.

Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.

— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, — mutta B:hen saa.

— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.

— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla sieltä kiertää B:hen.

Rudin mietti.

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.

Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille, istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys… Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät katkonaisesti.

Jälkikatsaus.

Kului vieläkin muutamia vuosia.

Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen, seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija, jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.

Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.

— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.

— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä…

— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.

Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.

— Vai on! No keitä?

Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.

Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen, kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.

— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.

Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.

— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan, mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin…

Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet huoneeseensa.

— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.

— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin huonetta. — Vuosien työtä!… Mutta te olette entisellänne. Kuinka Aleksandra… puolisonne voi?

— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?

— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani…

— Missä te syötte päivällisen?

— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään lähteä täältä.

— Täytyykö?

— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.

— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.

Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.

— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.

— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli erota sillä tavalla!

— No hyvä. Minä suostun.

Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.

Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.

— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.

Rudin katsahti Leshneviin.

"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"

Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan, noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä, tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys, salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja itseluottamusta.

— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän. — Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä! Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen, joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan… Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan! Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!… Missä kaikissa enkö ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!… Mutta tiet ovat usein likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä… lisäsi hän sitte…

— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme ennen… Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?… Juokaamme veljenmalja!

Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä kiilto, jota ei sanoin saata selittää.

— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!

Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.

— Sinä tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä" sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle… Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte… Rudin teki kädellään liikkeen ilmassa.

— Siitä saakka kuin teistä… sinusta erosin, olen koetellut paljon… Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja tässä näet tulokset!

— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.

— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!… En ole koskaan saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus. Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta… jolloin menestys jo näytti hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä — mikä ei ole aivan samaa…

Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia, tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita hapsiansa.

— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja; virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta, vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut… Smolenskin kuvernementissä tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta; niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään. Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä, kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä pidettiin. Minä tutustuin häneen… no niin, ja hän mieltyi minuun. Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua. Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä… Jäin hänen luokseen ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.

— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev, hyväntahtoisella hymyllä.

— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut mitään hyötyä; mutta nyt… nyt minulle aukeni aivan toinen ala… Vein mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta… tosin en lukenut loppuun asti ainoaakaan kirjaa… ja ryhdyin työhön. Alussa se ei tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja alkaa uudestaan ryömiä… Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään; vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan… Huomasin vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.

— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.

— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa.
Lennä minne vain haluttaa…! Äh, juodaan pois!

— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. —
Onneksesi ja Pokorskin muistoksi… Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.

— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?

— Jatka vain, ole hyvä.

— Äh, en ole puhelutuulella. Olen väsynyt puhumiseen, veliseni… No sama se, olkoon menneeksi. Kierrellessäni eri seuduilla… tosiaan, tässä voisin sinulle kertoa kuinka jouduin sihteeriksi erään jaloluonteisen ylhäisen henkilön luo; mutta se tulisi liian pitkäksi… Kierrellessäni eri seutuja, päätin vihdoin ruveta… niin, älä naura… päätin ruveta afäärimieheksi, antautua käytännölliselle alalle. Tilaisuus siihen ilmaantuikin pian. Tutustuin erääsen.. Ehkä olet hänestä kuullut puhuttavankin… erääsen Kurbejeviin… Vai etkö?

— En, en ole kuullut. Mutta miten ei sinun järkesi, Rudin, käsittänyt, ettei sinulle ole mikään afääri… anteeksi sanasutkaus!… ruveta afäärimieheksi?

— Tiedän veli, ettei minusta ole siihen; mutta entä sitte…? Olisitpa nähnyt Kurbejevin! Älä häntä kuvittelekaan jonkinlaiseksi tyhjäntoimittajaksi! Sanotaan minun kerran olleen kaunopuheitaan, mutta hänen rinnallaan en ollut mitään. Hän oli tavattoman oppinut ja älykäs mies, mies, joka kauppa- ja teollisuus kysymyksissä osotti luomiskykyä. Uskaliaimmat, odottamattomimmat tuumat kiehuivat hänen mielessään. Me sovimme yhteen hänen kanssaan ja päätimme uhrata voimamme yleishyödyllisiin tarkoituksiin…

— Olisipa hauska tietää mihin?

Rudinin silmät aukenivat.

— Sinä naurat.

— Miksi? Enpä naura.

— Päätimme tehdä erään K:n kuvernementissä olevan joen kulkukelpoiseksi, sanoi Rudin, välittömästi hymyillen.

— Kas vaan! Tuo Kurbejev oli siis rikas?

— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan päänsä.

Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin käteen.

— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?

— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä… ja työ edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen. Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon yritykseen panin viimeiset varani.

— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna alttiiksi viimeiset varasi?

— Tietysti ei.

Rudin katseli ikkunaan.

— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa ääretöntä hyötyä.

— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.

— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.

— Ehkä kyllä; no, sinä kai et enään aio hankkia itsellesi varallisuutta?

— Minäkö? En. Minkä sille mahtaa. Muutoin kyllä tiedän, että sinun silmissäsi aina olen ollut tyhjäntoimittaja.

— Sinäkö? Älä puhu sellaisia, veli!… Oli tosin aika, jolloin näin sinusta ainoastaan varjopuolet; mutta nyt, ole siitä varma, olen oppinut panemaan arvoa sinuun. Sinä et tule hankkimaan itsellesi varallisuutta… Senkin tähden sinua rakastan… totta totisesti.

Rudin hymähti.

— Todellako?

— Kunnioitan sinua siitäkin! toisti Leshnev: — ymmärrätkö minut?

Molemmat vaikenivat.

— Vieläkö ryhdyn n:o III:n? kysyi Rudin.

— Tee se.

— No niin. N:o III ja viimeinen. Tämän numerojärjestelmän tein nyt vasta. Mutta enkö sinua jo väsytä?

— Puhu nyt vain.

— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä… joutohetkiä minulla aina on ollut runsaasti… olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on paljon ja hyvä tahto… Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä tahto?

— En suinkaan!

— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin elää turhaan?

Rudin pysähtyi ja veti henkeään.

— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani… Päätin antautua tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.

— Missä aineessa? kysyi Leshnev.

— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin valmistamassa avajaisluentoa.

— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.

— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin. Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden, puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme. Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista." Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein… oikein totta. Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.

— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.

— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani… tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä… Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä piirissä, johon minut oli määrätty… niinkuin tiedät, on se aina ollut heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle, että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä. Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan minä kirjoitin järjestelmän… Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä oli paljon kyvykkäämpi… Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on hengissä?

— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä lyövän.

— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?

— Hyvin.

— Onko hän onnellinen?

— On.

Rudin vaikeni.

— Mistä minä nyt puhuinkaan?… Matematiikanopettajasta todellakin. Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä… mutta mikä oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen sillä tavalla… mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten tahansa… Minun piti lähteä tieheni.

He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.

Rudin puhui ensin.

— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen, ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu! Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin itseeni… Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon. Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin, en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden? Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?… Nykyään mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas… Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani… ja minkätähden pitää olla näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!

— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte taas… no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa… silloinkaan en sinua ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta… Sinussa oli niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton…

— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.

— Ettei tointa ollut! Olihan…

— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen päivineen, niinkuin muistat… Kas sellaista tointa!

— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.

Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.

Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa kädellään.

— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.

— Niin, maaseutua.

— Mutta vieläkö omistat maata?

— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole — tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun… Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa…

Leshnev säpsähti.

— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat: tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan, jos olisi niitä tahtonut!… mutta minä tapaan hänet nälkäisenä, turvapaikkaakin vailla…

— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.

— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona? Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka se oli kylläkin lihavaa.

— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.

— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato, niinkuin vasta sanoit… se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi, palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan, olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään uuteen työhön nuoruuden innolla.

— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.

— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä.. Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat…

— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen mies kuin minä.

— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni, kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta; mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän tiemme ovat eronneet… mutta katso, kuinka likellä toisiamme me olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen, kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!

Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla, epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.

— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä, ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan… Mutta muista, miten käyneekin, niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on kotini… Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä varten täytyy löytyä turvalaitos.

Rudin nousi.

— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta aatettani niinkuin olisi pitänyt.

— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi Jerusalemin suutari… Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki vaellamme Jumalan teitä.

— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan lakkiaan. — Etkö jää yöksi?

— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos… Minun loppuni on oleva huono.

— Sen tietää yksin Jumala… Menetkö sinä nyt todellakin?

— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.

— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta… äläkä unohda, mitä sinulle sanoin. Hyvästi…

Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.

Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla, kodin lämmössä… Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille armollinen!

* * * * *

Oli helteinen päivä Parisissa, kesäkuun 26 v. 1848. "Kansallisten työmiesten" kapina oli jo melkein kukistettu. Pataljoona linjaväkeä oli juuri valloittamassa erästä St. Antoinen kaupunginosan poikkikadulla sijaitsevaa barrikaadia. Muutamat kanuunanlaukaukset olivat jo sen särkeneet; henkiin jääneet puolustajat jättivät sen, ajatellen ainoastaan omaa pelastustaan. Äkkiä sen harjalle, nurinkäännetyn, rikkipainetun raitiovaunun päälle ilmestyi pitkä mies vanhassa takissa, vyötettynä punaisella vyöllä, harmailla, pörröisillä hiuksillaan olkihattu. Hänen toisessa kädessään oli punainen lippu, toisessa käyrä, tylsä sapeli. Pingistetyllä, kimakalla äänellä hän huusi jotakin, hosui sapelillaan ja liehutti lippua ilmassa. — Vinsennesiläinen sotamies tähtäsi häneen, — ampui… Pitkä mies pudotti lipun ja kaatui kuin säkki suin päin maahan, ikäänkuin hän olisi kumartunut jonkun jalkojen juureen… Kuula oli sattunut suoraan sydämmeen.

— Tiens! huusi eräs pakenevista kapinoitsijoista toiselle: — on vient de tuer le Polonais [Maltappas, puolalainen on saanut surmansa].

— Bigre! [Hitto vie], vastasi tämä ja molemmat riensivät talon alakertaan, jonka ikkunat olivat peitetyt ikkunalaudoilla ja seinät luotisateesta kirjavinaan.

Tuo "Polonais" oli — Dmitri Rudin.