I.

10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan "Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista, herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat, höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia, milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa, viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas, milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme, jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä, kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin rien ne ra plus![2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa, prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti sanonut: "Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé en Russie."[3]

Venäjän puun luokse, à l'Arbre russe, kerääntyi, kuten ainakin, meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti, tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen "tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti heille, à ces princes russes[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, ces princes russes nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko fine fleur[5] meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää, sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan, viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja tyhmä kuin pölkky… Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä, "Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "le culte de la pose" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e., j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia" veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita, suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa muotilakien laatija ja grand genre'n[7] säätäjä, pahain kielten antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla, silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin, joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä, Dieu sait pourquoi,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään. Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti… Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!