VI
Vaarallinen kohtaus.
Vanhan tuttavamme Yonker Karelin äkkinäistä ja melkein salaperäistä ilmestymistä selittääksemme täytyy meidän vähäksi aikaa siirtyä keittiöön ovesta, jonka hän on jättänyt raolleen.
Jo ennen on mainittu, että alakerroksen läpi ulottui käytävä torilta takakadulle asti, jakaen Broodhuysin kahteen yhtäläiseen osaan, jotka poikkikäytävä taas jakoi kahteen puoliskoon. Siitä syntyi neljä huoneosastoa, jotka olivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen, kukin ilmansuuntaansa kohti. Pohjois- ja itäpuolisten suojien akkunat olivat pienelle kadulle päin. Pohjoispuolella oli keittiö ja perheen huone, idän puolella kolme makuuhuonetta; etelän- ja lännen-puoliset suojat, jotka olivat torille päin, olivat määrätyt Broodhuysin palveluskunnan käytettäviksi.
Tästä näkee, että huoneeseen, jossa ylempänä mainittu kohtaus tapahtui, pääsi kahdesta ovesta, joista toinen aukeni poikkikäytävälle, toinen keittiöön. Tässä keittiössä Gritta, tuo sievä, hilpeä ja toimelias palvelustyttö, istui mainitun kohtauksen aikana kehräten pellavia emännälleen.
"Voi, Gritta, te olette kaunis pikku tyttönen", sanoi saksalainen sotamies, joka takaovea vartioiden oli astellut edes takaisin ja nyt, laskien pertuskansa maahan, silmäili keittiön ovesta Grittaa.
"Menkää tiehenne!" vastasi tyttö, pudistaen päätään, "minun ei tee mieleni haastella noitten teidän kaltaistenne kanssa, joita täällä vilisee joka paikassa. Äitini oli kunniallinen ihminen ja hän sanoi minulle aina, että minä olin syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joka varmasti merkitsee, että olen myöskin kunniallinen."
"Kummallinen sattuma", sanoi sotamies, "minä olen niinikään syntynyt juuri kahdentoista lyömällä, joten minäkin välttämättä olen kunniallinen."
"Todellako?" sanoi tyttö, katsahtaen vilkkaasti ylös, "oletteko myöskin heti pistänyt jalkanne suuhun? Äiti sanoi vain, että tulisin rikkaaksi, jos niin olisin tehnyt."
"Minä en tosin itse voi siitä sanoa mitään", lausui miekankantaja, "mutta äitini sanoi minulle, että minä olin pistänyt vasemman jalkani niin syvälle kurkkuuni, ettei sitä tahdottu isoon aikaan saada irti. Mutta en enää tarkoin muista koko seikkaa ja nyt en ainakaan enää voi sitä tehdä."
"Ah, kuinka ihmeellistä", sanoi tyttö kummastellen, "te olette ensimäinen, jonka kuulen tuota tehneen, ja kuitenkin olen jo monelta kysynyt. Ja onko teistä todella tullut rikas mies?"
"Onko minusta tullut, häh, Gritta? Katsokaa itse!" sanoi sotamies, vetäen taskustaan muutamia kultarahoja ja helistellen niitä käsissään, joka nähtävästi oli yksinkertaisen tytön mieleen. "Ja parasta näissä kultapenikoissa on se, etteivät ne koskaan vähene. Mitä enemmän niitä tuhlaa, sitä enemmän niitä karttuu. Mitä te siitä ajattelette?"
"Niitten laita on siis samoin kuin hyvän emomme Pyhän Gudulan hiusten", sanoi Gritta, ovea lähestyen, "sillä isä Florisz on itse minulle kertonut, että ne olivat valmistaneet uuden kuvan hänestä, ja että hän eräänä iltana vespervirren aikana oli voidellut sen päätä kalliilla öljyllä, ja toisena aamuna sen hiukset olivat kasvaneet varpaisiin asti ja nyt ne kasvavat, sanoo hän, kahdesti viikossa. Minä olen itsekin saanut vähän niitä hiuksia", lisäsi hän, näyttäen suurenkin aarteen omistajalta.
"Ja suotteko minun nähdä niitä, Gritta", sanoi sotilas, astuen lähemmäksi.
Ensin ei Gritta ottanut pyyntöä kuulevaan korvaan. Vihdoin hän sentään suostui ja haki lipasta, jossa hän säilytti kallista tavaraansa. Mutta kun jo alkoi hämärtää, aikoi hän sytyttää pienen lampun, ja kun hän nyt lamppu kädessä seisoi pöydän vieressä akkunan alla, kuuli hän äkkiä naputettavan ruutuun. Hän katsahti ylös, kirkaisi ja pudotti lampun lattialle.
Sotilas syöksyi pertuska kädessä huoneeseen siinä luulossa, että saisi lävistää jonkun vihollisen, mutta Gritta kielsi häntä rupeamasta minkäänlaiseen hullutukseen. Hän oli muka vain polttanut sormensa, kun aikoi sytyttää lamppua, ja hän luuli, että "vanha Erkki" oli tehnyt hänelle tämän kiusan. Tämän jälkeen viritti hän takkavalkeasta vahakynttilän ja haki hetken päästä esille pyhän Gudulan hiussuortuvan.
Oli kuitenkin selvää, ettei puheenalainen pyhäinjäännös miellyttänyt rakastunutta sotilasta hetikään niin paljon kuin toisenlaiset hiukset, jotka olivat hänen saatavissaan. Ainakin hän väitti, että Grittan omat hiukset olivat noita toisia paljon kauniimmat ja pyysi saada leikata niistä pienen suortuvan.
"Menkää matkoihinne", sanoi tyttö sivaltaen soturia korvalle, kun tämä yritti kajota hänen hiuksiinsa. "Olen luvannut pyhällä äidille, etten siedä kenenkään leikkaavan rahtuakaan hiuksistani, paitsi yhdellä ehdolla."
"Sano minulle se ehto", lausui sotamies, "ja minä vannon kaikkien pyhimysten kautta taivaassa, että täytän sen, olkoon se kuinka kova tahansa."
"Hei, eipä taida auttaa sitä teille mainita", sanoi tyttö pudistaen päätään, "tiedänhän jo ennakolta, ettei teissä ole sen ehdon täyttäjää. Te joutuisitte kiinni, jos asia tulisi ilmi, ja sitä en minä itsekään tahtoisi."
Poikaparka, jonka kunniaan tällä tavalla vedottiin, vannoi pyhästi ja kalliisti, että hän menisi vaikka kuolemaan tytön tähden.
"No hyvä", sanoi Gritta; "teidän tulee ottaa tämä vahakynttilä ja tämä kannu, mennä alas viinikellariin suuren tynnyrin luo, jonka näette perimmäisessä nurkassa, lyödä siihen nyrkillänne kolme kertaa ja huutaa: 'tule! tule! tule!' Sitten teidän tulee harvakseen laskea sataan asti ja, jollei mitään tule, laskea kannu täyteen viiniä ja palata luokseni. Siinä kaikki."
Urhea sotilas seisoi tuokion aikaa epäillen.
"Entä jos upseeri tulee?" arveli hän. "Pyhä Anna, silloin käy minun nolosti."
"Sepä se on, tiesinhän minä, ettette uskaltaisi. Menkää pois ja jättäkää minut, poloinen tyttö, rauhaan, taikka minä huudan apua. Auttakaa! auttakaa!"
"Hiljaa! Antakaa minulle kynttilä ja kannu", sanoi mies, asettaen päättävästi pertuskansa seinän nojaan. Gritta antoi hänelle nuo molemmat esineet ja meni hänen edellään viinikellarin ovelle.
"Se suuri tynnyri kellarin peränurkassa", kuiskasi hän, kun toinen, kynttilä kädessä, varovasti asteli tikapuita alas. Sotilas pääsi pian tikapuitten päähän ja katosi kellariin. Mutta tuskin oli hän sinne hävinnyt, kun Gritta sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja riensi takaovelle. Hän katseli ulos, mutta vähäisellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ei haamuakaan voinut erottaa illan hämärässä. Mutta kun Gritta oli hetken aikaa tirkistänyt ja kerran äännähtänyt "st!", riensi muuan miehenhaamu, joka seisoi vastapäätä portinvajassa ja oli puettu mustaan viittaan, kadun poikki yhdellä harppauksella ja suoraapäätä keittiöön, jonne tyttö seurasi häntä ja sulki oven. Viitta aukeni ja Karel Galama tuli näkyviin.
Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin taikauskoinen tyttö, hämmästyneenä tämän äkillisestä tulosta keittiöön, olisi mennyt puhumattomaksi, sillä hän katsoa tuijotti häneen, kädet ristissä ja sydän rajusti sykkien. Hän oli nähnyt hänen kasvonsa akkunasta ja heti päättänyt toimittaa pois sotamiehen, mutta hän ei luullut, että hän tulisi sisään huoneeseen.
"Oi, Yonker Karel", sanoi hän vihdoin nopeasti, "paetkaa, paetkaa viipymättä. Ettekö tiedä, että talo on täynnä sotamiehiä ja että he surmaavat teidät täällä? Pakoon! Jumalan pyhä äiti, auta meitä! Älkää jääkö tänne minuutiksikaan!"
Nuori friisiläinen katseli tuokion tyttöä hajamielisesti.
"Onko Agnes täällä?" kysyi hän kuiskaten. "Missä hän on ja missä sisareni on? Varmaan on hänkin täällä? Älä tuskaile, Gritta — ei ole pelon syytä."
"Onpa kyllä", sanoi Gritta, tarttuen Galaman käteen ja osoittaen ovea. "Ettekö nähnyt minun haastelevan sotamiehen kanssa, kun kurkistitte akkunasta? Minä toimitin niin, että pääsin hänestä eroon, mutta hän palaa heti ja jos hän teidät silloin huomaa, olette hukassa. Olen aavistanut, että jotakin hirmuista tapahtuisi tänä päivänä, sillä kissa poltti itsensä kuumalla vedellä, ja se on varma merkki. Yonker, minä kuulen, että hän tulee ylös tikapuita. Voi! te olette surman suussa."
Mutta samassa määrässä kuin Grittan pelko karttui, näytti Galaman rohkeuskin yhä enenevän. Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja näytti vähän aikaa miettivän. Sitten sanoi hän kiireesti matalalla äänellä:
"Hiljaa, Gritta, ja vastaa minulle. Lukitse tuo ovi. Missä Agnes on? Minun täytyy nähdä hänet. Ei tarvitse peljätä, että mikään paha minua kohtaa. Etkö näe, että minä nyt olen espanjalainen upseeri? Ja tuo poika olisi niin säikyksissään, ettei hän aivan tarkoin katselisikaan minua. Mutta vikkelään nyt! Onko Agnes tuolla sisällä?"
Ja hän läheni asuinhuoneen ovea. Mutta Gritta riensi hänen luokseen ja tarttui hänen takkiinsa.
"Älkää, Herran tähden, menkö sinne!" kuiskasi hän. "Kartanon hoitaja on siellä tyttärensä luona ja he ovat riidelleet keskenään jo puolen tuntia. Hän ei koskaan puhu teistä joutumatta vihan vimmoihin, ja jos sinne nyt menette, ette koskaan sieltä palaa. Mutta menkää tuonne kaappiin ja minä sanon emännälleni että te olette täällä, taikka tulkaa, niin saatan teidät sisarenne huoneeseen. Joutuun nyt, Yonker — tässä ei saa hukata aikaa. Mutta mitä nyt aiotte —?"
Nuorukainen kääntyi Grittaan päin ja painoi sormensa huulilleen. Hän ei mennyt kaappiin, vaan avasi sen sijaan ovea tuuman tai parin verran, ja korva ovenraossa saattoi hän kuulla jokaisen sanan, jonka Vlossert vaihtoi tyttärensä kanssa. Isä oli kuten viime luvussa kerrottiin käskenyt tyttärensä luopua uudesta uskostaan ja saanut tältä surumielisen, mutta lujan kieltävän vastauksen.
Sillä hetkellä kuului kellarin ovelta hiljainen koputus.
Säikähtyneenä lankesi Gritta polvilleen ja sieppasi rukousnauhansa.
"Pyhä Gudula! Herra kaikkivaltias! Tuolla on sotamies ja tahtoo päästä ulos. Oi, Yonker, minä olen tuntenut teidät pienestä pikkuisesta ja nyt teidät surmataan minun silmäini edessä. Voi, sentään!"
Kolkutus kuului kovemmalta ja sitä seurasi epäselvä mutina.
"Mene ja laske poikaparka irti vankeudesta", kuiskasi Galama. "Mutta älä päästä häntä tänne sisälle, kuuletko?" ja hän pujahti hiljaa huoneeseen ja seisoi itkevän Agnesin vieressä.
Pari silmänräpäystä elivät molemmat rakastavaiset kokonaan odottamattoman yhtymyksensä autuudessa, mutta pian muistui vaara kumpaisenkin mieleen, ja katsellen sanomattoman lempeästi Galamaa lausui Agnes pelokkaalla äänellä:
"Karel, tiedätkö sinä myös, mitä teet? Tiedätkö, että isäni voi palata koska hyvänsä, ja jos hän löytää sinut täältä, panettaa hän sinut kiinni?"
"Tahdotko, Agnes, niin pian karkoittaa minut jälleen?" sanoi Galama, syleillen morsiantaan. "Emme ole nähneet toisiamme vuoteen, ei siitä saakka kun herttua saapui maahan. Et suinkaan halua, että minä nyt jo lähden. Kuulin isäsi sanovan, että hän täksi iltaa jättää sinut yksin. Etkö voi sulkea tätä ovea; että me, jos hän tulee, tiedämme varoa? Sitten voimme avata akkunan ja, jos oikein ahtaalle joudun, pötkin sitä tietä pakoon. Sinä näet, että me Kerjäläiset olemme tottuneita tällaisiin kohtauksiin, ja minä olen luullakseni käynyt huoneissa yhtä usein akkunan kuin oven kautta. Eikö tehdä niin, Agnes? Minulla on niin paljo sinulle sanomista ja minun täytyy nyt sanoa se."
Agnes oli hetkeksi menettänyt malttinsa, kun hän ajatteli sitä uhkaavaa vaaraa, että hänen lemmittynsä joutuisi ilmi, mutta kun hän kuuli hänen esittämänsä varokeinot, rohkaisi hän mielensä ja vakavin askelin astuen oven luo sysäsi salvan eteen. Sitten meni hän akkunan ääreen, avatakseen sen, mutta luopui aikeestaan ja sanoi:
"En tiedä, Karel, kelpaako tuo keino; sillä jos avaamme ikkunan, voi joku vakoilija, joita hiiviskelee kaikkialla, kuulla sinun äänesi. Meidän ei luullakseni tarvitse muuta kuin päästää akkuna haasta ja laskea alas varjostimet, että —"
Hän vaikeni ja hypähti äkkiä pari askelta taaksepäin, painaen kättänsä sykkivää sydäntään vasten. Galama oli juuri täyttänyt pikarin pöydällä seisovasta viinikannusta ja aikoi tyhjentää sen, kun hän näki Agnesin liikkeen. Hän pani pikarin pöydälle ja riensi tytön luo.
"Mikä nyt on?" kysyi hän hämmästyneenä. "Etkö voi hyvin?"
"Ei se ole mitään", vastasi tyttö, koettaen hymyillä. "Kun avasin akkunan haan, olin vain näkevinäni miehen kasvot, jotka katsoivat sisään; mutta kenties erehdyin; onhan nyt niin pimeä, että olisi vaikea erottaa kenenkään kasvoja ulkopuolelta."
"Eikä se mitään tekisikään, vaikka siellä joku urkkija olisi", sanoi Galama; "hän ei voi minua nähdä. Mutta laskepa sentään varovaisuuden vuoksi verho alas ja sulje tuokin ovi", ja hän osoitti keittiön ovea, josta oli tullut sisään. "Ja nyt Agnes, armaani", jatkoi hän, vieden tytön takaisin äskeiselle istuimelle ja itse istuutuen jakkaralle hänen jalkainsa juureen, "puhelkaamme niistä tärkeistä seikoista, jotka osaksi ovat olleet syynä tänne tulooni."
Hän herkesi, otti raskaan kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Sitten hän nojaten päätään tuoliin, loi silmänsä Agnesiin, vaikka tämän kasvoja tuskin saattoi erottaa huoneessa vallitsevan hämärän vuoksi. Mutta sen Karel sentään näki, että sinä lyhyenä aikana, jonka he nyt olivat olleet yhdessä, oli tytön ulkomuodossa tapahtunut suuri muutos.
Kun Galama astui sisään, oli äiditön tyttöraukka juuri joutunut isänsä kirouksen alaiseksi. Hän tunsi kuinka turvaton ja yksinäinen hän oli, kun ainoa sukulainen, jota hän oli pitänyt tukenaan, oli muuttunut hänen vihollisekseen. Mutta nyt tuli Galama, ikäänkuin Jumalan lähettämänä, holhoamaan häntä, kun isä niin tylysti oli hänet hyljännyt.
Agnes ei siis enää ollut yksin maailmassa! Galaman saapuminen palautti ruusut hänen poskilleen ja tämän sanat johtivat elävästi hänen mieleensä ne suuret, pyhät asiat, joita hän oli alkanut harrastaa. Hän ehkäisi kyyneleensä ja vaikka hän ei tietänyt syytä Karelin tuloon, oli hän kuitenkin valmis auttamaan häntä, minkä voi.
"En tiedä, Agnes", sanoi Galama hetken vaiti oltuaan, "ovatko mielipiteesi jossakin suhteessa muuttuneet, sen jälkeen kun viimeksi sinut näin. Ei niin, ettet rakastaisi minua yhtä paljon kuin ennen, sitä en epäile, mutta kenties minä sinun niinkuin isäsikin mielestä olen kurja kulkuri, kapinannostaja ja maan vihollinen. Muistan vielä kuinka sinä ennen vihasit sortajaamme Granvellaa ja sitä mielivaltaista menettelyä, jolla hän loukkasi ja polki maan lakia ja oikeutta. Muistanpa senkin, että sinä puhuit innostuksella Oranian prinssin — Jumala siunatkoon häntä! — sankaritöistä. Mutta minä pelkään, että nuo orjat, joitten kanssa sinä asut, vaikuttavat sinuun, noitten kehnojen miesten seura ja puheet, jotka pitävät maataan, ihanaa ja kunniakasta maatansa ja sen pyhiä oikeuksia huonommassa arvossa kuin omia viheliäisiä ruumiitaan, jotka ennen pitkää maatuvat mullaksi — minä pelkään, että heidän esimerkkinsä ja väitteensä ovat turmelleet ne jalon isänmaallisuuden tunteet, jotka kannattivat sinun pyhää intoasi. Sano, onko minulla syytä pelkooni? Jos on, — jää hyvästi! Pyhä Neitsyt varjelkoon sinua; minä rakastan sinua alati, mutta jätän sinut ainiaaksi."
Hän vaikeni ja näytti levottomana odottavan vastausta.
"On totta, Karel", sanoi Agnes, "että minä, kun me viimeksi olimme yhdessä, valitin sitä sortotilaa, johon kansamme nykyään on vaipunut, mutta luullakseni et tunne tämän mielipahan oikeaa syytä. Tiedän, että ainoana ja ainakin pääsyynä siihen että sinä tartuit aseisiin Albaa vastaan, on tuo väkivaltainen ja kova menettelytapa, jolla kaikkia kansan oikeuksia poljetaan sekä asukasten henkeä ja tavaraa uhataan; ja minä hyväksyn täydellisesti tämän syyn. Mutta paitsi tätä on minulla toinen paljoa pyhempi syy, ja — suokoon Jumala, että sinä ajattelisit samoin. Sinä tiedät, että minä kolme vuotta sitten kuuntelin Calvinin oppilaan, mestari Wouter Barendsin saarnoja. Hänen avullaan minä huomasin, kuinka järjetöntä ja syntistä on kumartaa ketään muuta kuin Jumalaa. Pääsyynä mielipahaani on se että papit koettavat salata kansalta armon sanomaa. Heitä en vihaa, vaan heidän mitättömiä juoniaan ja minä rukoilen Herraa, että vihani olisi pyhää tulta eikä koston himoa. Minä toivon että Jumala joka päivä lisää minulle uutta voimaa vaeltaakseni Kristuksen hengessä. Sillä tunnustan, että toisinaan tuntuu vaikealta rukoilla vihamiestemme puolesta, kun näemme heidän oman ovemme edessä hirttävän omaisiamme. Mutta, Karel kultani, jos muistamme, mitä Jeesus teki meidän puolestamme ja kuinka hän vielä sillä hetkellä, jolloin hänen sortajansa kiinnittivät hänet ristin puuhun, rukoili heidän puolestaan, täytyy meidänkin yrittää."
Liikutuksen kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Galama oli ääneti. Tuo oli kyllä toinen syy kuin hänen syynsä, mutta toinen ei estänyt toista. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.
"Sinä olet parempi kuin minä", sanoi hän. "Jumala tietää, että aina olen muistanut näitä seikkoja, joista jo ennen olet minulle puhunut, ja sen tähden onkin paljon pahaa jäänyt minulta tekemättä, jota muuten olisin tehnyt. Ja kuitenkin on vastauksesi tavallaan pettänyt toiveeni. En luullut, että sinun uskonnolliset periaatteesi kieltäisivät sinua auttamasta minua, meitä, koko kansaa, näin tärkeässä asiassa. Oi Egmont! Egmont! Täytyykö sinun siis kuolla niinkuin kurjan pahantekijän, kun koetit: meitä auttaa sen hirviön hävittämisessä, joka uhkaa turmiota meille kaikille? Voi Jumala! eikö siis ole mitään apua? Enkö voi mitään, mitään keksiä?"
Tuimassa surussaan hän oli noussut ylös ja seisoi Agnesin vieressä ojentaen käsiään taivasta kohden, ääni sortuneena sielun tuskasta.
"Egmont! Mitä sinä sillä tarkoitat?" kuiskasi Agnes, nousten puoleksi ylös ja pakoittaen Galamaa istumaan. "Istu ja kerro minulle."
"Minä unohdin", sanoi tämä, katkerasti hymyillen, "etteivät muut ajattele niinkuin minä, ja että he, niin kauvan kun on vähänkin toivoa tämän miehen pelastamisesta, voivat ajatella muuta kuin sitä. Onko siis toivoa, onko toivon kipinää?"
"Kreivin pelastamisestako?" kysyi Agnes, ikäänkuin hän ei oikein olisi voinut käsittää sitä ajatusta. "Ei ole."
"Eikö edes toista saa pelastetuksi? Mieti! Täytyy saada. Missä he ovat?"
"Heidät tuotiin tänne tänä aamuna. Kreivi Horn on jossakin toisen kerroksen etumaisessa huoneessa. Mitä häneen tulee, olen varma siitä, ettei ole toivon kipinääkään. Kreivi Egmont on Jousimies-kunnan huoneessa, ja häntä on myös mahdoton pelastaa."
Mutta ääni, jolla viimeiset sanat lausuttiin, oli vähän epäröivä.
"Se ei ole mahdotonta", sanoi Galama, pitäen kiinni siitä; "kaikki
Kerjäläiset ovat valmiit yrittämään."
"Kerjäläiset yhteensäkään eivät voisi tässä mitään," vastasi Agnes. "Kuule minua, ja sinä huomaat itse varmaan, että se on mahdotonta. Ensiksi seisoo hänen huoneessaan sotamies, aseissa kiireestä kantapäähän asti. Sitten seisoo kaksi muuta sotamiestä ovella ja toiset kaksi portaitten ylipäässä, alapää on niinikään tarkasti vartioitu. Ainoaa tietä pääsee huoneeseen, joko ovesta, jolla on vartiansa, taikka kamiinin kautta, johon pääsee ullakolta, mutta tänne olisi mentävä kaikkien sotamiesten ohi, ja se ei käy ilman päällikön tai isäni suostumusta."
"Mutta eikö pater Florisz käy portaita edestakaisin kenenkään sotamiehen estämättä?" kysyi Galama tuokion päästä.
"Käy kyllä, mutta hän ei tule tänne tänä iltana eikä huomennakaan", vastasi Agnes.
"Hän tulee, Agnes! Eikö isäsi luvannut lähettää häntä tänne huomenaamulla?"
"Tosiaankin", sanoi Agnes surullisesti, kun hänen mieleensä muistui äskeinen kohtaus. "Ja vahvistakoon Jumala minua kestämään hänen tulonsa. Mutta hän ei auta meitä, vaikka hän saisi koko maailman."
"Mutta hänen täytyy, itsensäkään tietämättä", kuiskasi Karel innokkaasti. "Tuumani on valmis. Ajattele sen tärkeyttä äläkä kammo sen vaaroja. Huomenaamulla sinun täytyy teeskennellä sairautta, ja jos Florisz tulee, sanoa että tahdot mieluummin puhutella häntä illalla. Jos hän tulee illalla, saata hänet Marian luo, joka, kuten Grittalta olen kuullut, ei vielä täydelleen ole toipunut taudistaan. Sillä aikaa minä tulen tänne samanlaisessa puvussa; — hän on dominikaani-munkki, eikö niin? Sinä otat minut mukaasi ullakkoon ja elleivät Jumala ja tikarini auta sieltä eteenpäin, olen valmis kuolemaan, vaikka yritys raukeisikin tyhjään. Ja onpa ainakin toivoa pakenemalla pelastua lähimpään huoneeseen, kalamyymälään."
Tuokion aikaa istui Agnes ääneti säikäyksissään, kun hänelle selveni tämän tuuman uhkarohkeus. Ensin hän ei voinut ymmärtää kuinka tällaista saattoi johtua kenenkään mieleen, mutta kun hän edessään näki kovan todellisuuden, ei hän voinut suostua sellaisiin yrityksiin, joitten ilmeisenä seurauksena näytti olevan hänen armaansa vankeus ja kuolo. Hän koetti kaikin tavoin saada häntä luopumaan noista aikeista; hän kuvaili vilkkain värein kaikki vaarat ja esteet, kuinka hänen hankkeensa tulisi ilmi, ja hän itse viimehetkellä joutuisi kiinni. Hän rukoili, itki, uhkasi ilmoittaa kaikki, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt jo edeltäpäin tietää, että friisiläinen luonne on taipumattoman itsepintainen, varsinkin jos isänmaallinen innostus kiihottaa sitä.
"Viimeisen kerran, Karel — malta mielesi", sanoi hän lopuksi itkusilmin. "Valitse joku muu tovereistasi ja minä olen paneva kaikki alttiiksi, mutta älä tule itse, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin oma henkeni, enkä millään ehdolla tahdo saattaa sinua sellaiseen vaaraan. Pane joku muu Kerjälänen sijaasi, ja minä olen valmis häntä auttamaan."
"Siinäkö, Agnes, sinun isänmaallisuutesi olikin?" sanoi Galama ankaralla äänellä, "suositko minua enemmän kuin isänmaatasi, kansaasi? Hyi! Mutta lupaa minulle ainakin — sillä minun täytyy nyt mennä — että autat ketä hyvänsä, joka tulee. Minä annan toverieni valita, ja jos he valitsevat minut, lupaa että kohtelet minua niinkuin ketä muuta hyvänsä. Niin pyhässä asiassa kuin meidän ei ole mies miestä parempi. Lupaatko?"
"Lupaan", sanoi Agnes matalalla äänellä ja huokasi raskaasti.
"Jumala! minä en tunne Sinua paljo, mutta varmaan Sinä kuulet rukoukseni. Ota tämä rakas lapsi turviisi ja varjele häntä vihamiehiltä!"
Polvistuen Agnesin eteen, tämän nojatessa päätään hänen kylmää rintasopaansa vastaan, lausui Galama tämän rukouksen Jumalalle, jota hän ei vielä nähnyt kuin himmeästi Agnesin uskon valossa. He syleilivät vielä kerran hartaasti toisiaan, ja Galama nousi lähteäkseen.
Kun hän varovasti avasi akkunan ja silmäili ulos, ei hän nähnyt ketään. Hän hyppäsi notkeasti kadulle. Kiireesti sulki hän akkunan, kääri viitan ympärilleen ja hiipi pois illan pimeässä, joka sulki mustaan helmaansa kadut ja verhosi vahvalla vaipallaan maan ja kaupungin, kuin se kuolonvarjo, joka silloin peitti Alankomaitten asukkaat.