XI
Pikkuinen tiikeri.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä — vasaran pauketta torilta, hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa valkeata.
"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen huonetta joka taholta.
Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen pöytä yhdessä nurkassa — siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.
Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.
Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.
"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."
Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:
"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää sentähden että —"
Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.
"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni —"
"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."
Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai, jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi Agnesin rauhoittumaan.
"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he, luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo. Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä. Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se tapahtuisikin viimeisen kerran."
Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä nöyrin, lempein silmin ja sanoi:
"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne ovat ihmisiä niinkuin tekin."
"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.
"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin. Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää loppuun asti."
Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen tarkoitti.
Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:
"Me — ainakin minä — joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus! anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."
Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:
"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään, "hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."
Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli polvillaan.
"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."
Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän kuiskasi:
"Antaa heidän tulla!"
"Astukaa sisään, hyvät herrat!" sanoi Hannu, kun kopina ovella oli hetkeksi tauonnut. Hän oli vetänyt kaapunhytyrän päähänsä ja seisoi keskellä huonetta, kädet ristissä, pää alaspäin taivutettuna ja niin arvokkaan näköisenä kuin ainoastaan hurskas pappi voi olla.
Ovi aukeni ja vahva valovirta tulvasi kammioon.
"Täältä löydämme suden ja karitsan yhdessä", lausui ääni, jonka he molemmat tunsivat sen upseerin omaksi, joka portailla oli laskenut heidät menemään.
Hän astui sisään, eräs outo rinnallaan, ja heitä seurasi kymmenkunta sotamiestä. Vieras oli lyhyt, laiha ja varreltaan ikäänkuin surkastunut. Ainakin tekivät hänen pyöreät olkapäänsä ja vääristynyt selkänsä hänet vanhemman näköiseksi kuin hän oli. Hänen kasvoistaan päättäen, jotka olivat säännölliset ja tavallaan miellyttävät, oli hän neljän- viidenkymmenen vuoden tienoilla. Ne olivat päivettyneet ja täynnä syviä vakoja, joita joko palavat intohimot tai kova työ olivat uurtaneet. Suiposta parrasta ja puvusta päättäen oli hän espanjalainen. Upseeri kohteli häntä nöyrästi ja kunnioittavasti kuten ylhäistä.
Kammioon tultuaan katseli hän ensin Hannua, sitten Agnesia kylmäkiskoisesti ja terävästi. Sitten hän kääntyen upseeriin sanoi sujuvalla hollannin kielellä, hienon hymyn väreillessä hänen ohuilla huulillaan:
"Nämäkö ne kreivi Egmontin molemmat pelastajat ovat?"
"Niin, herra inkvisiittori. Sotamiehet, tarttukaa tuohon mieheen ja sitokaa hänet!"
"Takaisin!" huusi Hannu varoittavalla äänellä ja kohotti kättään torjuakseen sotamiehiä. "Älkää sattuko Herran voideltuun!" Sitten hän kääntyi upseeriin päin ja sanoi ylpeästi:
"Haluaisin tietää, herra kapteeni, millä oikeudella te uskallatte tehdä väkivaltaa pyhän veljeskunnan miehelle, jota jo on häiritty hänen pyhissä toimissaan. Onko veljeskuntamme siis käynyt niin voimattomaksi, ettei se teidän luullaksenne enää kykene rankaisemaan kirkon kovakorvaisia, ynseitä lapsia?"
Sotamiehet peräytyivät, kun he näkivät munkin liikkeen, ja upseeriakin näytti miehen kopea käytös hämmästyttävän. Inkvisiittori kosketti hiljaa hänen kättään ja astuen eteenpäin kysyi nöyrällä äänellä:
"Mikä syy on teidän valitukseenne, pyhä isä?"
"En tiedä, oletko sinä pyhän kirkkomme lapsi vai oletko sinä joku filistealainen", sanoi Hannu, joka ei ollut kuullut vieraan nimeä, "mutta jos sinussa on hiukkasenkin sitä kunnioitusta, jota pukuni ja virkani pyhyys vaatii, — ja puvustasi päätän, että sinä tulet siitä maasta, jossa harha-uskon syntitulva ei vielä ole ihmismielistä kokonaan huuhtonut pois hurskautta, vaan jossa vielä muistetaan, että meillä on hallussamme taivaan valtakunnan avaimet — jos armaan äitimme Kirkon menestys on sinulle kallis, niin käske noitten Belialin poikain laskea meidät menemään ja suo minun ja tyttäreni mennä toimeemme."
"Kummallista olisi, isä, että teidät on pidätetty, elleivät teidän toimenne olisi epäilyttäviä. Kuinka tulette näin öiseen aikaan tähän kartanoon ja tähän kammioon?" kysyi vieras äänellä, jossa usko ja epäusko taistelivat.
"Luonnollinen ihminen ei ymmärrä asioita, jotka ovat Spiriti Dei" [s.o. Jumalan hengen omia. — Hannun olisi oikeastaan tullut sanoa: Spiritus Dei.], sanoi Hannu vakavasti eikä huomannut, että virhe hänen latinaisessa lauseessaan nosti hymyn kysyjän huulille. "Olin aikonut saattaa oppilapseni ylikerroksen vähäiseen kammioon, jossa meidän piti viettää muutamia hetkiä hartauden harjoituksessa ja me olimme tähän saaneet hänen isänsä luvan, mutta tähän kamariin tultuamme huomasimme äkkiä ovet suljetuiksi. Katsokaa itse, että olemme tehneet näin hänen isänsä, kartanon hoitajan suostumuksella", ja hän näytti pääsylippua, jonka Agnes sitä ennen oli jättänyt hänen haltuunsa.
Vieras katseli tätä nopeasti ja sanoi, ystävällisesti kääntyen
Agnesiin: —
"Ja oletteko te niin hurskas ja innokas pyhän kirkkomme tytär, että te luovutte yölevostanne, viettääksenne aikaanne rukouksissa?"
Agnes silmäili tyynesti kysyjää ja sanoi:
"Ei, en ole."
Inkvisiittori katseli ensin häntä, sitten Hannua.
"Tyttäreni, tyttäreni! mitä tuo tietää?" sanoi Hannu nuhtelevalla äänellä, koettaen kasvojensa eleillä antaa Agnesille mitä selvimpiä viittauksia siitä, että tämä noudattaisi hänen esimerkkiään.
Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."
"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta, "pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj — sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."
"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä. Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko todella on häneen juurtunut."
Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:
"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!"
(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)
Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.
Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon, tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.
"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes! Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"
Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä äänellä:
"Oli sekin aika, jolloin te mieluummin olisitte vapauttaneet kuin vanginneet tyttäreni. Eikö teidän kiitollisuutenne kestänytkään sen kauemmin?"
"Sellainen aika oli", vastasi inkvisiittori, "mutta se on mennyt".
Vlossert peräytyi pienen miehen kylmäkiskoisen katseen edessä; mutta kun hän näki tyttärensä, joka seisoi sotamiesten keskellä, pää puoleksi käännettynä isästä pois, näytti hänen rohkeutensa vielä kerran heränneen, sillä hän sanoi:
"Minkä syytöksen nojalla tyttäreni joutuu vankeuteen, herra inkvisiittori? Voitteko näyttää minulle jonkin hallitusvallan vahvistaman vangitsemiskäskyn? Sillä te tiedätte aivan hyvin, että minun, kun sain tehtäväkseni hoitaa tätä kartanoa, piti vannoa, etten sallisi panna ketään kiinni sen seinien sisäpuolella ilman laillista käskyä, eikä tätä valaa, minun tietääkseni, ole koskaan julistettu mitättömäksi."
"Ei minunkaan tietääkseni", vastasi inkvisiittori, vetäen povitaskustaan paperin. "Mutta tästä te näette, että minulla on laillinen käsky ottaa kiinni neiti Agnes Vlossert ja Yonker Karel Galama, jotka yhdessä muitten kanssa ovat solmineet salaliiton Hänen Ylhäisyyttänsä herttuaa vastaan, pelastaakseen erään tämän linnan vangeista, kreivi Lamoral Egmontin."
Ja pieni mies iski silmänsä onnettomaan kartanon hoitajaan, joka piti paperia vapisevassa kädessään.
"Galama!" toisti hän koneellisesti. "Galama! Uskaltaisiko hän tulla tänne sellaisissa aikeissa?"
Vähän aikaa näytti hän ällistyneeltä ja silmäys, jonka hän loi sotamiehiin, oli aivan tylsä. Mutta äkkiä astui hän heitä kohden, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti:
"Pyhän haltijaemomme St. Gudulan kautta! Tässä on varmaankin joku erehdys. Galama? Tuo paksu, lihava munkki ei ole sisareni poika. Hän käy vasta kahtakolmatta ja tuo — mitä, se on Ha —."
"Niin, poikani", sanoi Hannu, keskeyttäen hänet parhaaseen aikaan, "näetkö kuinka nuo sotamiehet hätyyttävät sinun rippi-isääsi? Sano heille, mihinkä pyhään veljeskuntaan minä kuulun ja laske minut heti vapaaksi."
Taitavimmankin maalarin olisi ollut sangen vaikea kuvata kartanon hoitajan kasvoja, kun hän kuuli nämä sanat. Kului muutama silmänräpäys, ennenkuin hän tajusi, että Hannu oli Galaman sijaisena, ja hän ennätti tointua hämmästyksestään. Mutta sitten heräsi hänessä ääretön vimma. Heristellen nyrkkiänsä Hannulle, puhui hän käheällä äänellä:
"Kolmesti kirottu sinä ja sinun herrasi! Kauheimmat rangaistukset kohdatkoon sinua tässä ja toisessa maailmassa, sinä pääkapinoitsija, sinä kyykäärme! Eikö siinä kyllin, että minä olen elättänyt ja holhonut sinun herrasi sisarta, tarvitsiko hänen vielä lähettää sinut viettelemään minun hurskasta tytärtäni ja houkuttelemaan häntä siihen perikatoon, johon itse olet sovelias joutumaan?"
Viimeinen syytös näytti kipeästi koskevan Agnesia. Hän ei näyttänyt kestävän sitä ajatusta, että hän oli pettänyt isäänsä, sillä kun nuo sanat lausuttiin, loi hän surullisen silmäyksen isäänsä Ja peitti kasvonsa käsillään. Toinen ilmeisesti ymmärsi tuon liikkeen, sillä hän kysyi vapisevalla äänellä:
"Kuinka, Agnes, eikö hän ole sinua pettänyt? Onko tyttäreni vapaaehtoisesti ruvennut liittoon isäänsä vastaan hänen ja kuninkaan vihamiesten kanssa? Sano, että sinä luulit häntä isä Florisziksi, sano, ettei sinulla ollut mitään pahoja aikeita!"
Kun Agnes nyyhkyttäen ja kasvojaan peittäen seisoi siinä eikä uskaltanut katsoa isäänsä ja tämä sydäntä särkevällä äänellä kysyi uudelleen samaa asiaa, kuului portailta melua ja naisen ääni kysyi kiivaasti:
"Missä hän on? Oi, sallikaa minun nähdä häntä! Agnes!"
Inkvisiittori rypisti otsaansa. Mutta ennenkuin hän ehti sulkea vähäisen kammion avoimen oven, syöksi Maria sisään, hiukset hajallaan pitkin selkää ja kasvot kalman kalpeina. Kun hän huomasi joukon edessään — kartanonhoitajan, jonka kasvot olivat luonnottomasti vääntyneet, inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, ja armaan Agnesinsa sotamiesten keskellä — jäi hän hetkeksi seisomaan ja painoi kättään otsaansa vastaan. Sen jälkeen huusi hän kimeästi: "Oi Agnes! se on vihdoin tullut!" ja riensi serkkunsa syliin, sotamiehistä huolimatta, jotka olivat niin hämmästyneitä, etteivät he ensinkään estäneet häntä. — Ja oven suussa seisoi toinen munkki, joka pilkallisella hymyllä katseli tätä kohtausta.