I.
Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.
Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä, hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa. Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla, jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä, missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.
Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin, jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.
Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois hyveen polulta.»
»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani. Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.
Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen, säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä, toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!
Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!
Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin. Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla. Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen, aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni, selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta, luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva, maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne vuorelle.
Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia! Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan. He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta, paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua, otettuani uuden nimen.
Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan edessä.
Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus! Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en! Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu, seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, — Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku rakkaudesta vieläkään ole loppunut!
Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien runsaudesta.
Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo, suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä, jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen, heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan.
Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee onnelliseksi!
Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.
Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.
Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!
Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään, tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen, hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme, neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli Selmatt'in kylä!
Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi tänne haudata.
Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.
Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä. Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini! Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää työtä en ikinä unohda!
Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä. Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen lausuessaan nimeni!
Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä, vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa, Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi, ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut. Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain, Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin paljastaa elämäni!
Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti, enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää vainajat, levätkää eläväiset!
Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren erakko!
»Oon näkemään luotu!
Siks' torninen tää
Mull' tyyssijaks' suotu.
Oi, ihana ain
On maailma aava
Täält' katsellen vain!»