II.
»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa. Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.
Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas, juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.
Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi, talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.
Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula- ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana punakattoinen kirkontorni.
Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo kaksisataa vuotta.
»Minun on nyt talo tää,
Pian multa muille jää.
Silloin mun jo peittää multa, —
Hellyyttä siks' anon sulta!»
Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan, joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen vuotta vanhan.
— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg, — eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa, asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla. Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet, säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon, missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.
Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle. »Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö, joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»
Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä, vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.
Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.
Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti. Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa — mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa, että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi, hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.
Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen, kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan, joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä. Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu, punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.
Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:
— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!
Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.
— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi — — —
Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.
— Ja pysy terveenä, Jost!
Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.
Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.
Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.
Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.
Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.
Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:
— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!
Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla vakavan ja viehkeän ilmeen.
Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani. Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.
Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.
— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka, siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita huutoja ja säveleitä.
Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla kaiholla ja ikävöimisellä.
Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa, valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi, alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle. Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon, ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan. Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan kattomme alla.
Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen, perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in kylässä oli niukanlaisesti.
Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa. Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista. Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä, vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.
— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika, hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen kyntesi!
Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.
— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!
Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.
— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!
Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.
Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.
— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!
— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.
Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.
— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!
Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.
— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.
Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.
— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:
— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.
Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:
— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!
— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.
Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:
— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!
Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti:
— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten puheita kuuntelemassa!
Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi kotiin äitinsä turviin.
Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias, vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta, outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin mieltäjärkyttävä.
Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti, rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen nähnyt!
Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, — äidinkädet!