III.
Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia, jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus. Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita, muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla, kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.
Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin sitä jännityksessä silmin ja korvin.
Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä, jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.
Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat tuohon maanalaiseen louhokseen.
Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.
Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!
Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.
Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:
— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!
Isän silmissä säihkyi vimma.
— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!
Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.
Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.
Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.
Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!
Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.
Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan. Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä, haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.
Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat ja punatukkainenkin sinä olet!
Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes rukoilin:
— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan ainoastaan hiukan punertava.
Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä, äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.
Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.
* * * * *
Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.
Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib, St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata, toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia, joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla, kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu tapahtuvaksi.
— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.
Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:
— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua. Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä, täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, — toivottavasti tänä talvena…
— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.
Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.
Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut, läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta, mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli talven.
Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina. Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa! Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja meteorologisen haara-aseman hoitaminen!
Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs ihminen!
— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla. — jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.
Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan, kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta. Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä. Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?
Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:
— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?
Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:
— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja sisarustansa.
Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat. Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:
— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!
Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.
— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua. Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner, vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä tulla kanssani teitä tervehtimään.
Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.
— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan häntä eräästä vanhasta lupauksesta.
Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.
Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin rakastaa häntä, silloin…
Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia rikkomatta.
Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa, siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä. Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.