IV.
Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa. Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti, ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen, että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.
— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.
Hymyillen hän vastasi:
— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan edessä.
Nyt tuo nimi miellytti minuakin.
Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin, äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni herttaisena muistona.
Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin, kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä nauru.
— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!
Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa, jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin turvalliseksi kuin lintu pesässään.
Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin, työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja. Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.
Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta vuoriväestä.
— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan, sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot, hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla, että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan, teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.
Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.
— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista. Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti mieltävirkistävän hullunkuriselta.
Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:
— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki, emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer, joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.
Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:
— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni: »Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti. Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat. Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut. Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä opettavaisilla kuvilla varustetut — sen lisäksi vielä kaikenmoisia oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa. Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.
Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.
Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad
Balmerista, josta en tiennyt mitään.
— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.
— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä alakuloisesti.
— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.
Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki, joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:
»Ylistystä Luojan raikuu
Tähtinensä avaruus.
Hänen lemmestänsä lausuu
Kevään kukkasihanuus.
Kiitos Herran! Kiitos Herran!»
Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko Jumalaan.
Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.
— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. — Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme. Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima, niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.
— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä olisi ollut katalaa!
Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään jälleen jatkoi:
— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis — Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään. Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin. Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.
— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee hänet ja käy häntä tervehtimässä?
— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.
Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:
— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin hänen vaimonsa!
— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään. Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan, silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi Kasper, herttaisesti hymyillen.
— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi harvinaisen tuikeasti.
Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle kiihtymykselleen.
Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:
— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin, joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon, johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka, silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia. Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä, lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni Hannu Konrad Balmer! —
»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja ylevyyttä.
Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.
— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa saavuttanut menestystä.
Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.
— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä täältä tiehesi!
Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.
Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme, ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.
Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se Selmatt'issa soi minun osakseni.
Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.
Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään, antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.