V.
Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä, haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä, leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui istumaan takajalkojansa varaan.
— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö tästä seppeleestä?
Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.
Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi epätoivoisena levollisuudestani:
— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.
Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.
— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys viehkeästi yhtyivät.
- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!
Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle, joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä kuin virsi.
Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.
Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä vielä huohottaen rasituksesta.
— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!
— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!
Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti enemmän minusta kuin Melchi'stä.
— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta yllään!
Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen yläpuolella.
Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore huomasi sen myöskin ja huusi:
Mikä ihme. Mikä ihme!
Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.
— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon. Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:
— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!
Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.
— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä sanoo!
Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.
Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä, jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi, sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale. Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää tavallista enempää.
Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.
— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. — Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä unohda!
Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.
Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta, antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta. Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi omat ajatuksensa asiasta.
— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele. Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja murskaantuvat kuoliaaksi.
- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.
Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin koulumestarille:
— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva. Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui maahan.
Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:
— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin seikkoihin.
Duglorekin sekaantui puheeseen.
— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä, — mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan? Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.
Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:
— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten. Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore, tapasit karjani kaitsijatta.
Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani. Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi voinut olla suurempi.
— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!
Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti Kasperin, Dugloren ja minut.
Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen valmisteluun, huusi Duglore:
— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!
— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten jännitykseni.
Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin takertuneina.
Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen ihastukseni esineestä.
Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni: »Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen, mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.
— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. — Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!
Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.
Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme: päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki, punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen. Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja, jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja ja mietelauseita:
»Hiljaa hyvä työ tuleepi,
Ajatellen aivan kaunis!»
Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan, vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään kompastuskiviä.
Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä, ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon, luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa jostakin erityisestä suuresta armosta.
En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä, nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:
— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat itsestään ylistää Herraa!
Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.
— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan hengen läsnäoloa!
»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä lehterillä oli jokaisen katseltavana.
Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle», murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»
Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:
— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi puihin.
Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli, vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan, kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.
— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin lähellä!
— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua hyväillä ja suudella!
Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan. — Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin. Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse ihmettelemään hurjaa tekoani.
Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin. Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema. Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, — minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä, etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.
— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja sinusta pitää kerran tulla vaimoni.
Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta, katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen täysin tajuihinsa.
— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!
Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia, lemmekkäitä sanoja.
— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua iankaikkisesti!
Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että kuolleet olivat lähellä.
Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua. Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.