VI.
Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe tulee siis!
Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua. kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!
Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset. Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki, on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain että sen kieli on kahlehdittu!
Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin »Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii», alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.
Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä, suloisella äänellänsä: — Jost!
* * * * *
Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli. Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan, synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä. Kiukkuisesti hän tiuskaisi:
— Mitä, mitä tämä merkitsee?
— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —
Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari
Kasperilta…
Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.
— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän pitää sinusta!
Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:
— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit keskustella kanssani.
— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain matkoihisi, heittiö!
— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.
Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:
— Mutta minä tiedän!
— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.
— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta, Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva herätti minussa epäilyksiä!
Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:
— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki lähde Balmerin tykö?
Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.
Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!» raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.
— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.
Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:
— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!
»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni», olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman liikutuksestaan:
— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet. Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.
Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta, joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa, nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.
— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»
Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.
— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen? kysyin rohkeasti.
— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö, mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä. Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta, niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on aina ollut uskollinen naapuri.
Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta. Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.
Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen, sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan, jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.
Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta, päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä, kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu, ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme koossa.
— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.
Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi isäni:
— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!
Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan, miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.
— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen virtaamasta.
Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni, kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta merkistä.
Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore juosten luokseni.
— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!
Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.
— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?
— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin. Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.
Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia. Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan: ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois, mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä aikaansaada hajaannusta.
Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla loppua.
Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin. Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli, joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-, katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin juhlapäivä lähestyi.
Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme, viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet karjan paimentamisesta juhlapäivänä.
— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä, kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.
— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.
— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi koulumestari.
Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.
— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle, Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua, virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.
— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos, millainen tyyni päivä tämä on!
— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän aikaa vuorenrinteellä. —
— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.
Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen. Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia, joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.
Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.