VII.
Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa. Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani, ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät, jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.
Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa päivää!
Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli viehättävää katsella!
— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään, hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:
— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!
Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:
— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia. Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!
Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.
Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia: sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.
— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.
Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.
— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei tie ole kerrassaan ummessa.
- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää, kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.
Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria, joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta. Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö- ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.
— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän silmät säihkyvinä.
Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän lausui hartaan sydämellisesti:
— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä sairaana, herra Quifort.
Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.
— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote, hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi tulisi yhden ainoan osaksi.
— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut. Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.
Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.
— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.
— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää
Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?
Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta piirustuksesta.
— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti, päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla paikallaan.
— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.
Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa. Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:
»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!
En saavuttaa Sua konsaan voi!»
Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa herää täyteen eloon.
Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!
Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.
— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni? sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.
— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen ainoa ilonsa.
Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.
— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin minä, muka tietämättömänä.
— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille. Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.
— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.
Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:
— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —
Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun ja naurun vaiheilla.
— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni. Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?
Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.
— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne, herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni, etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.
Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän sanoi äidistään, järkytti mieltäni.
— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. — Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St. Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin avioliittoa rakenneta.
Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata esiinpyrkivää kyyneltulvaa.
Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:
— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!
Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..
— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!
Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.
Ryhdyin jälleen puhumaan:
— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän voi kehittää nuoret voimansa.
Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.
— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.
— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa, huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille Pantavaksi.
Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun, vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei voinut tulla kysymykseenkään.
Hän rimpuili kuin hauki koukussa.
— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!
Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.
Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen vallassa.
Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.
Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.
Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.