VIII.
Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää. Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena, törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton säestämänä harras, lohdullinen virsi:
»Sä huomaan heitä taivaan
Sun elos', murheesi!
Ain Luoja isän armaan
Sua mielin holhoovi!»
Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Lujalla äänellä hän huusi:
— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!
Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen, ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan, nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!
Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus, sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta vuorimetsän.
Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.
— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.
Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan kivi lentänyt Selachin yli kylään.
Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat, jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten keskelle.
— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa toistensa ylitse!
Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.
— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä äänellä, kasvot tuskan väänteissä.
— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.
Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:
— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.
Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. — Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä, jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori! kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon. Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat, ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.
Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä! Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja vaikeroiminen hiljaisuuden.
— Isä, isä, huusin minä.
— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti hengittäen.
Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.
— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?
— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!
Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi. Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta. Hän oli kuollut!
Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua! Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä öinen tähtitaivas.
Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan. — Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se, joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista, millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku, enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna, vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä kärsiä?
Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni, ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni niille suotuisina hetkinä.
Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät, epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin, kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.
Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta — korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja, jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen, päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.
Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki hautaani ihmisääni:
— Kuka te olette?
— Jost Wildi.
— Kuka?
— Jost Wildi!
— Oletteko te kirkossa?
— En, vaahteran alla.
— Oletteko yksin?
— Isäni on täällä lähellä kuolleena.
— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?
— Ei ainoatakaan!
Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!
— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä kerran!
Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään. Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.
— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.
Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.
He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli myös!
Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin, näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:
— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille. Olen unohdettu.
Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan aivoissani.
Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä. Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään, jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta. Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä, ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt heidän puuhiansa.
Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.
Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:
— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:
— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme toinen toistamme!