IX.
Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni. Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen. Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»
Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä, keväällä, Hannu!
* * * * *
Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa, joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani, pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden asumattomista huoneistansa.
Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.
— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta. Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä. Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme. Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon, ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua. Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne, oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu, ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten. Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden pelastuneiden kanssa ensi hetket. —
Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla. Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.
Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa, läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»
Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan, joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.
Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot, näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.
Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.
— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas, on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona. Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo, josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?
Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi esiin:
— Kiitän teitä!
Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:
— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin jälleen Selmattiin.
— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden ystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata asukasta.
Ja rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä, lohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:
— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän että kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän lohtua kuin ihmispuhe.
Tuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi nyt:
— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja oudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin ja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että kukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.
Aviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi taivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.
— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi kiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.
Mutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.
Vasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen olentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.
— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka tosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän kumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä olosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa surussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas isäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle että olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät, vaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa solmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme lähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille antaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen kauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista elämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan ei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä laidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman toteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde, mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi hän tavotti käsiäni.
Mutta en voinut auttaa Duglorea.
— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle, — mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin. Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä, tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!
Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi! Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani, heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta, huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:
— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon. Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte matkustaa hänen kanssaan.
Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.
— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.
— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä, jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.
Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään, suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut luoksensa?
Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa kiinnitettynä.
— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa minua!
Seuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla koristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.
— Terve tultua, herra Wildi!
Matalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva vanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista sotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden minuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä kantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa lujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.
Maailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni nähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta kunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.
— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, — että saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi syvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on herättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!
Ja huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren suistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän nyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:
— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herra
Hannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!
Hän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut selkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:
— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle. »Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta. Sanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille tarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta esiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari Imobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen luonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän miellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti luokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain voin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa kotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:
— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta. Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia, jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin ehdotuksesta?
— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.
Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.
— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme, mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten päivälliselle minun asuntooni.
Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä, Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan, joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä! Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja maailmankaipuuta vastaan.
Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani tuttavan, Melchi Hangsteinerin.
— Mistä sinä tulet? kysyin minä.
Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:
— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa. Minä lupasin mennä.
— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.
Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.
Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa, jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.
Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan väsyneesti ja alakuloisesti.
— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?
Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad
Balmerista.
— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.
Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.
— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan. — Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna sinua, en anna!
Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.
— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei Hampurissa eikä muualla!
— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.
— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan, niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!
Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni. Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui, ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan tulevaisuudenunelmistani.
Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,
Jost, sanoi hän.
— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana tuo lupaus tuli huuliltani!
Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys. Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:
— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään. Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!
Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta myös rajattoman surulliselta.
»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.
Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.
— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!
Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme tuskaa.
Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.
— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?
Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.
— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon. Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista, joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja alakuloisesti päivästä toiseen.
Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:
— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.
Muistatko hänen kirjettään?
— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin, niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa — ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost! Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan, se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas, miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!
Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»
Nyt keskeytin vaitiolon:
— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja ajattelen.
Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.
— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!
— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!
— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni uurrettu!
Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja hartaimmin silloin kuin ero on edessä.
* * * * *
Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu, ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!