X.
Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset, liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle. Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni kotiseudultani.
* * * * *
Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.
— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla, miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma, ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin omintakeiseen toimintaan… Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!
Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä
olisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.
Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.
— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!
Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!
Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:
— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata teistä että teillä on oiva kotimaa!
Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani. Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.
Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa, joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.
Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea, harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle. Feuerstein oli peittynyt pilviin.
Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli, ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän surupuheensa:
— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!
Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»
Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin, me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.
Nyt tuli Duglore luokseni.
— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan, jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo sinulle suojaa ja minulle lohtua!
Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista elantoa.
— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:
— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.
»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.
— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.
— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.
Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.
Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen ääni.
Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä. Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!
Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa kysyivät:
— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?
— Selmatt'ista!
Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla. Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni, niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani, äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän, mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia, jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni päivinä.
Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo, jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat rypäleet upeilivat lehtien keskellä.
Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.
Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:
— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.
Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua vieraaksi viininostajaksi.
—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.
Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!
Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun. Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.
Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni, nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.
— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei tosin kehuttavan hyvästi.
Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.
— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat niin pulskia kuin sinä?
Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!
Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi, houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!
Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut. Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta, jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini, ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän vuortemme keskellä!
Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä harmaaseen sumuun!
Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin kuvitellut ja odottanut.
Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni, lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo erinomainen kohteliaisuus aiheutui.
— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. — Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.
»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin. Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran, että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!
Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi, jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle lausumaan minua tervetulleeksi.
Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään uneen.