XI.
Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. — Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K. Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.
— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!
— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.
Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.
— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin, samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa. Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä, vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.
— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua. Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään, mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin piirikunnanesimiehen olento.
Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi, katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.
— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!
Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut
Selmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.
Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:
— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!
Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni lentimiä, millä paeta hänen luotansa.
— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu, myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!
Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä, ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin. Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja todellisen herra Balmerin välillä!
Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.
Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu, kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.
Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta, vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin, ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.
Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni. Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin. Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren, tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.
Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa, poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä. Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren miehen herkkää mieltä.
Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika, ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa, joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan, puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin hän lausui:
— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!
Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua. Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:
— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te olette herra Balmerin maanmies!
Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten kanssa.
Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija, kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä. Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen tervehdys:
— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut utelias näkemään nuoren maanmiehemme!
Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui sitten hymyillen:
— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan. Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!
Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta, joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta. Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut nuoruudenlemmittynsä luo.
Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra, joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen, hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys, Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys, kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.
— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa, sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen vieraannun siitä.
Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.
— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!
Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.
— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas, hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa »Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.
Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen hurmannut minut.
Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön, joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on! nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja pureskeltavaksi!
Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut, vastasin riemuiten:
— Viehättävää kerrassaan!
En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi, tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä. — Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot, akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!
Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat. Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua. Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer, kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:
— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa. Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!
Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja vieno ylpeys.
Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen, jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.
— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä. — Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.
Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!
Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —
Dugloren kaihoisat kirjeet!
»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi! Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon: 'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!' Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta. Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät, Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»
Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani. Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.
Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia. Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä, nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta turhaan hakivat silmäni merta!
Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa, pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.
Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen viljan versomista.
Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, — kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.
Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä, laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.
Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa olevia luotettavimpiakin henkilöitä.
Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.
Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.
— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo seinällä kämpivät kärpäset!
Nyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:
— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia käskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat itseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle maailmassa!
Tuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava, halveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun nähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä käyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan, vapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt ainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain, hän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan salaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.
— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän tähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista paremman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville nuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa tavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin rahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja Hampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla! Tehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! — mutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa, opettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille on maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa taskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!
Yritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän kädenliikkeen ja jatkoi:
'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka vielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme saavamme teidät mukaamme!
Olin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi. Merelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi kerran saisi nähdä meren!