XII.
Kirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin lunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren kallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut laakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu tuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa missään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta nälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini akkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin että jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!
Ei, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat eteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!
* * * * *
Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset, vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin huippuseinät — siinä oli Helgolanti!
Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä, ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.
Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä, raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä, ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä, nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet virkistysmatkalle Helgolantiin.
Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.
Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni, uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.
Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä pitkin hänen soleita jäseniään.
— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!
Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.
Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven, nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän, oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen miellyttäviä muistoja matkan varrelta.
Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan. Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle herralle jotakin hänestä.
— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän sittenkin enemmän hampurittaristamme!
Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.
— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer, ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?
Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista, joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita, kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.
Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.
Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia. Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin itsekin.
Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.
Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, — sain jäljentää kaikenmoisia papereita.
— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi minulta herra Balmer.
— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää säästöönkin.
Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.
Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.
»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän. »Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme, eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi. Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme! Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava minulle suurta onnea.»
Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä, ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin? Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet, joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle, jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna tuumieni toteuttamiseen!
Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta, ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.
Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa. Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa. Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti, sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen, jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.
Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset, toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.
Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni — että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.
Vastaus uhkui autuaallista riemua:
»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää minusta huolen!'»
Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni. Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!
— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!
Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!
Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!