XIV.
Olin kirjoitushuoneessamme uutterassa työssä, ja kello kävi jo yhtätoista.
Silloin syöksähti sinne kirjuri Andreesen, kaipeana ja mielenliikutuksen vallassa.
— Herra Balmer kutsuu herra Wildiä heti luokseen, äännähti hän.
Hämmästyen ajattelin heti: »Oliko ilmaretkeilyni sittenkin tyhmä teko?!»
Tullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli keskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen Mahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma kasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen tuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan paksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.
Lukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.
Minä luin:
»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa 'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana, sai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset ilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi, tunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen toverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei onnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa mukaan päättäen amerikkalainen independent girl — — —»
Kirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden kädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla liikkeellä minut ääntymään.
— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä ojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään vaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:
— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee olla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat! Hyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän naurunsa! Ei, ei, te nulikka, te… te… Minun liikkeeni virkailijat eivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te tuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!
Halusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui herra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen puhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti istuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:
— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija. Poikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki tavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi esimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja kuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän jäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä ei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija, huijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän kaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön' mennä menojaan!
— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.
Kutsuttu syöksähti sisään.
— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:
»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti varsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole — vetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin virkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»
— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he kieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä luotonvahingoittamiskanteella.
Virkailija lensi matkaan.
— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa» kalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette saa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti varastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette puheilleni.
Halveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.
Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi! Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»
Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan selitykseksi ja puolustuksekseni!»
Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin saisi hän aimo selkäsaunan!
Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä, hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki, tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon, vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille selvitetyksi?
Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi. Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:
»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut voimaan pahoin.»
Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa, nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin, että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan seikkailijattaren taipumuksia.
Menin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan kauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon iloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa tuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä riemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja hymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa vaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan illan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen alla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman nuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.
— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään, että tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen kauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen kovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa syyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!
Hän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä, sydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.
— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti, — tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta, jota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin vastuksen laita.
Nyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus luontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?
— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä on jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että kaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen liikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi minua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo Helgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne, kun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi minut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta, ettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä vain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.
Katsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:
— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin vuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?
— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt keskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa. Muutoin en olisikaan Hampurissa.
Hän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan korkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:
— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme kaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?
Hän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä säteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.
— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan, sanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka omistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en tahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren rannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja vaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias. Silloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen, piti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme Hampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä matkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin kasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen piti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen kuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka olisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen asianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo kolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua kaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna, niin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta ei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista pikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä ihmislapsi!
Hän ei kertonut tuota lainkaan surunvoittoisesti, vaan suuren maailman tapoihin perehtyneen nuoren naisen tavoin, joka on tottunut tunteensa hillitsemään.
— Ja laitoksen johtajat sallivat teidän liikuskella kaupungilla yksin ja milloin haluatte?
— En luule siitä liioin pidettävän, naureskeli hän, — vaan olen suostunut jäämään sinne ainoastaan ehdolla, että minulle suodaan kaikenmoisia vapauksia. Minulle, joka olen viettänyt kahdeksantoista vuotta kuin mustalaiselämää, ei sovi häkkiin suljetun kanarialinnun elämäntapa. Ei, ei, sitä en kestäisi! Omaisuuteni hoitajan, tuon meksikkolaisen asianajajan, pitää maksaa vapaudestani, se on minulle yhtä välttämätön kuin ilma. Heti kun minua pyritään pakolla johonkin taivuttamaan, heräävät kaikki huonot ominaisuuteni.
— Onko teillä niitäkin, neiti? laskin minä leikkiä.
— Onpa kyllä, vastasi hän vakavasti. — En tahdo tekeytyä miksikään enkeliksi! Jos minua pidellään pahoin, voin olla ilkeä ja juonikas, oikein paha!
Sanojensa vahvikkeeksi hän antoi silmäinsä säihkätä tulta. Välähdys, tuima kuin timantin hohde, tuikahti niiden tummasta sinestä, ja valkoiset hampaat vilahtivat näkyviin kirsikanpunaisten huulten takaa. Silmänräpäyksen ajan oli Big Dare vain meksikkotar, ehdottomasti täytyi minun ajatella villipetoa, kissaeläintä, joka hyökkää esiin Amerikan metsistä. Mutta seuraavana hetkenä hän jo hymyili viehättävän herttaista ja viatonta hymyään.
— Ei, sanoi hän, — elkää liiaksi kauhistuko minun huonoja ominaisuuksiani, herra Wildi, — onhan minulla hyviäkin. Laitoksen tyttöset pitävät minusta enemmän kuin kenestäkään!
Hän näytti niin lempeältä, niin hilpeän veitikkamaiselta, että minun täytyi häntä uskoa.
Olimme molemmat hetken vaiti.
— Independent girl, — siinä on sanomalehtimies oikeassa, jatkoi hän sitten ajatuksen juoksuaan. — Sunnuntainen ilmapalloretki oli kyllä todiste »itsenäisyydestäni». En pitkiin aikoihin ole kokenut mitään niin suurenmoista, sain toki taas kerran vapaasti vetää henkeä. Tuota nautintoa haluaisin enemmänkin. Sen tiesin jo maahan laskeutuessamme. Sentähden halusin tavata teitä. Tahdoin esittää teille erään tuumani ja erään pyynnön, — tuuman, tehdä pitemmän ilmäpalloretken, ja pyynnön, että te vieraanani ottaisitte siihen osaa. Ihanaa täytyisi olla jonakin aamuna ilman uteliaita katselijoita kohota ylös ilmaan, kiitää aurinkoa kohden, koko pitkä päivä leijailla ylhäällä taivaan korkeudessa, kukoistavan maan yläpuolella, me kolmen kesken vain — Sommerfeld, te ja minä — ja vasta illalla laskeutua maahan jossakin kaukana. Pelkään vain, että minun teidän tähtenne täytyy luopua tuumastani. Asemanne estää teidät täyttämästä pyyntöni.
Mutta hän loi minuun kumminkin toiveikkaan ja rukoilevan katseen.
— Kiitän teitä, neiti Dare, mutta se ei todellakaan käy päinsä, vastasin minä aivan empimättä, tyynesti ja varmasti. — Tehkää tuo matka ilman minua. Pidän Sommerfeldiä luotettavimpana ilmapurjehtijana, mitä olla voi.
Hän nyrpisti huulensa kokoon viehättäväksi supukaksi, mietti sitten vähän ja lausui hymyillen:
— Ei, en minä lähde Sommerfeldin kanssa kahden. Ainoastaan teidän seurassanne olisi minulla kylliksi rohkeutta siihen. Jos näkisin teidät rinnallani, voittaisin pelkuruuden, joka piilee mielessäni kaiken kauneuden ja suurenmoisuuden kaihoamisen rinnalla.
Hän nousi paikaltaan.
—- Saatatteko minua vielä vähän matkaa? kysyi hän.
Aloimme kulkea Sisä-Alsterille päin.
— Miksi te pysytte tuon kauppahuoneen palveluksessa, vaikka teille suodaan niin vähän vapautta, herra Wildi? alkoi hän jälleen puhua.
Hämmästyksissäni tuosta lapsellisesta kysymyksestä vaikenin tuokion.
Viehkeä puna kohosi hänen poskilleen ja hän lausui:
— Kysymykseni taisi olla aika typerä?
— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat sydämellisesti.
— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo hetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen saakka olimme puhuneet.
— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän edelleen.
— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —
Ilmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.
Rinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo
kokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!
Hänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin onnelliseksi, hymyili hän.
Käyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen vastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja kuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.
— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan sellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan. Laitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla, mutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa vapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra Wildi?
— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa hurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!
— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän punastuen ja riemuisasti.
Seisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja tummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet kuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat veteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset hämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä salaperäisine äänineen.
— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te kerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva varsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big Dare erotessamme.
Hän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti hetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi näkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.
»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi tuosta ystävyydestä?
Kuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä neitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla yhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus, seikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja sitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän tavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen viehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa olivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä äskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä häiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään eikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin henkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään, en kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.
Mutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat, joita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä kukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää välinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita kauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen suosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen puheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen järkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei tullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta tuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa, joka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat ajatukset.
Hän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli hän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi leikillisesti:
— Rumentaako se minua kovin?
— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja säihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros…
— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään uusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen kuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska poika!
Vallattomuus säteili hänen silmistään.
— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme toisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut kertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut ilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.
Toverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja vaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin harjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin minut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen kysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut tahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme harvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen, kukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä muusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa keskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.
— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen, — olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta nuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä osaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän olla haikean surullista menettää kotinsa!
Hän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä kirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän loi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:
— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä sen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki runoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen sama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä onkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis ikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista laulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan Strassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en juutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa auringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!
Bigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta seuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti kaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni verrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.
— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta, minun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.
Tuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi itsestäänkin puhumaan.
— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni hänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut oikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet siksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet tulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren näyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa. Vanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa kaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät kumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme siksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen lemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis, hän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi miellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni rauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista kulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme Välimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni piirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi hänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen keskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen, aina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan äärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin helliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut itseäni onnelliseksi.
Kun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän katkerasti:
— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin ehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan tai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli niistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa kiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi katkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä hämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja minusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja meidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni, sittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana kylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki imartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi. Äitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta tulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden tuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä he kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen kehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan. Kuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja järkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan onneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän kummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai saattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen avioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä, ja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se minulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä, suoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin toimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!
Hitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi väri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän katkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa selvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon ripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua hämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän, taisteluita kestäneen mielen jaloudesta.
Syvään hengähtäen hän lausui:
— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat kumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja teidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole ollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi. Sanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse, yhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren suistuessa?
— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin minä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni, saatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että punehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin muoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.
— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily huulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!
Saatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka sijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän ojensi minulle kätensä.
— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.
— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten konserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä tavata.
Pää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi valoisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko, ettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen kerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen tunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.
Mutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta vastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko lähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä, että jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään ilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin läpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin toiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun läheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo tulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai käteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin heräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:
— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne makasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!
Mutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.
— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän oma asianne.
Tehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän olisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.
Tuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut sinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin jotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut minua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan hakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla tavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt työpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun kanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua niiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin sattui korviini tuttu ääni:
— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta nähdä teitä!
Siinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!
— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte sairaalta. Menkää toki kotiin!
En suostunut sitä tekemään. Mutta kuta enemmän koetin säilyttää ulkonaisen tyyneyteni, sitä kiihkeämmin vaati sydämeni minua tekemään jonkin tyhmyyden, joka vaimentaisi tuskat. Tuo lurjus pirteine kokkapuheineen tuli juuri oikeaan aikaan! Seurasin häntä pelikapakkaan, ja siellä oli kaikki samaten kuin puoli vuotta sitten: näin hehkuvia naamoja, himokkaita naissilmiä, kuulin rahan ja arpanappuloiden kiihottavaa kilinää ja kalinaa.
En ottanut osaa peliin, sillä mielenhaikeudestani huolimatta jaksoin sentään ajatella, että pian voi tulla aika, jolloin tarvitsin jokaisen kolikkoni.
Muuan naisista ivaili minua:
— Te olette valinnut omituisen paikan mietiskelyjänne varten, herra filosofi.
Katsahdin ylös. Samassa silmänräpäyksessä näkymätön käsi sammutti huoneen kaasuliekit. Raakaääninen merimies huusi:
— Mikä sikamainen isäntä täällä onkaan?
Kapakan vieraat yrittivät nousta paikoiltaan, mutta joku kuiskasi:
— Istukaa hiljaa!
Nyt kuului revolverien naksahduksia ja sanat:
— Varokaa koskemasta rahoihin!
Äänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni huusi:
— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!
Valoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut. Hämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt kaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.
Kun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin tutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani Selmatt'issa maahan haudattuna.
Kumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä tutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta joutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut osaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä täältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:
— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.
Kulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein kasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani ihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset olisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt, kun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:
— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet levolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista ja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette ahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.
Hänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton pyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen, nuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en ennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän seisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!
Istuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla. Haikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti sydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo vieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua jalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin. Oi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa. Hänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta saisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus: »Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan törkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja tulevaisuudentuumistani!»
Jos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin suin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen todistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun pelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.