XV.
Myrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat riemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat kuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella riehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella. Kadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat korviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä vuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien valonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa. Ei, en soisi entisten aikojen palaavan!
* * * * *
Toivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa. Mieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle kirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi masentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa hänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa hänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta haaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta kotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni miehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle jo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui minusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni, niin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin kirjoittamatta.
Tuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua muutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä tapaamaan.
Hän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.
— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —
Kävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.
Ja nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että
ehdimme jutella oikein mielin määrin.
En kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti joutuvan hämilleen ja kysyi arasti:
— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan, herra Wildi!
— Te käsitätte minua väärin, vastasin minä. — Olen kiitollinen siitä että te ainakin vielä luotatte minuun. Mutta minulla on ollut kovia kokemuksia.
Kerroin hänelle nyt lyhyesti kaikki, Balmerin suuttumuksen, kapakassa viettämästäni illasta ja surullisesta paluustani tutkimusvankilasta.
Hän kuunteli tarkkaavasti. Hänen huulensa vetääntyivät lempeään hymyyn, ja hän kysyi lämpimästi:
— Mutta onko tuo sitten niin vaarallista? Minusta tuntuu mahdottomalta ajatellakaan teitä ilman seikkailuja. Jos olisin mies, haluttaisi minuakin luoda silmäys joka paikkaan. Olen vain pahoillani siitä ettei vapaamielisinkään tyttö voi liikuskella niin vapaasti kuin mies.
Ylimielisyys väreili koko hänen olennossaan, ja hänen silmissään säihkyi seikkailemishalu.
— Mutta se tekee lopun kaikista tulevaisuudentuumistani, vastasin minä mieli ahdistuksissa. — Päästyäni vapaaksi tuosta oikeusjutusta palaan heti vuoristooni!
Nyt kalpeni Big.
— Mitä! kajahti huuto hänen huuliltaan. — Mehän olemme tuskin vielä ehtineet tutustuakaan toisiimme. Toivoin saavani tehdä vielä niin monta hauskaa kävelyretkeä teidän kanssanne. Mutta minkä takia te matkustaisitte kotimaahanne? Eihän toki sentään kaikki tässä maailmassa riipu Balmerin suosiosta. Sanoitte hänellä olevan kyvyn vallita ihmismieliä. Sama kyky on teillä itsellännekin. Ei kenenkään tarvitse kuin katsahtaa teihin, niin hän jo luottaa teihin. Sommerfeld sanoi, että te olette erinomainen nuori mies, jota odottaa loistava tulevaisuus.
Bigin posket punoittivat innosta.
— Morsiameni takia minun täytyy palata maahani, vastasin synkästi. —
Olen velvollinen tekemään sen.
Big Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin hän lausui:
— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa lähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti hänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy siksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän ihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne, luovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä miellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka välttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri salaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan vetovoima!
Big vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi huolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin viehättävämmiksi.
— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään tarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään paikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi kuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten sittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää kasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs muinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan Triestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja rastiin.
Pikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:
— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?
— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti omaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo että nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois maailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa iloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen vielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi jättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta vuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai ei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan hän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin, niin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin meneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti saada puolison, mutta…
Hänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi iloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:
— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä kernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni, kun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole avioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen. Ollessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä nukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En ollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin minulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias prinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle joka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin soneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua saksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi hänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt mitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.
Hän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.
— Ette usko, herra Wildi, sanoi hän, — kuinka onneton tyttönen minä olin seitsentoistavuotiaana. Ikäänkuin vanhempani olisivat aavistaneet etteivät enää eläisi kauan, he tekivät parastansa saadaksensa minut naitetuksi jollekin korkeasukuiselle miehelle. Kahdesti olin jo menemäisilläni kihloihin. Mutta oikullinen itsepintaisuus — jossa sentään oli järkeäkin — saattoi minut kumminkin aina lopuksi panemaan vastaan. Nuo nuoret miehet kohtelivat minua kuin tyhmyriä, joka ei lainkaan voi arvostella mikä on totta, mikä ei. Että minulla voisi olla keskinäistä ymmärtämistä kaipaava herkkä mieli, sitä he eivät ollenkaan tulleet ajatelleiksi. Niin kävin kihlauksen ja avioliiton suhteen varsin epäluuloiseksi. Ne tuntuvat minusta olevan kuin punaposkinen omena, jota puraistessaan saa suuhunsa madon. Niiden suo kernaasti maittavan muille, — mutta itse niitä ei halua!
Ja hän nauroi taas vallattomasti.
— Odottakaapa vain, kun oikea tulee! vastasin minä, yhtyen hänen nauruunsa.
Nyt hän punastui pahanpäiväisesti, ja hetken aikaa olimme molemmat vaiti. Big ponnisteli keksiäkseen jotakin, joka saattaisi meidät tuolta vaaralliselta alalta ja pyysi:
— Herra Wildi, kertokaahan minulle jotakin morsiamestanne. Olen kovin utelias tietämään millainen teidän mielenne mukainen tyttö oikein on. Onko morsiamenne kaunis?
Istuimme pöyheällä kanervapatjalla mäntymetsikön reunassa ulkopuolella kaupunkia, joka kaukana hohteli punaisena, harmaana, sinisenä, ja oloonsa tyytyväisenä. Big silmäili minua uteliaana odotellen vastausta kysymykseensä.
Mitä liikutti Duglore, vaatimaton vuorikukkanen, häntä, komeudessa kasvanutta hienon maailman lapsosta? Mutta kun hänen sinisilmänsä itsepintaisesti minua tarkastivat, vastasin lopuksi väkinäisesti:
— En tiedä olisiko morsiameni kaupunkilaisen silmin katsoessa niin viehättävä kuin hän minusta oli kotilaaksossa eläessäni. Silloin hän oli minusta sanomattoman suloinen. Hän soitti meidän nyt hävitetyn kylämme kirkossa sunnuntaisin urkuja. Mielenhurskaus kirkasti silloin hänen kasvonsa, ja hän oli minusta aina kuin hyvä enkeli, joka suo rauhaa ja iloa ihmislapsille.
Big tuijotti eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kysyi:
— Pidättekö te hurskaista naisista?
— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni hurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.
— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big miettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt ammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti isäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen serkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on yhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut annettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut menneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa tuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni jätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään hartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi paljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni koskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?
— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi sattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä uskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.
Big pudisti päätänsä.
— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti taiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani puhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on luontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla hurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun täytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman mieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.
Puhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti valtavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut minua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär, joka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä hänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.
— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä kotimatkalla.
— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan tarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.
Katsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.
Nuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin nyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta tuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme luonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi temmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi käsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin seurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin odotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi ei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä kerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon en parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain käskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut enää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva sanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä. Mitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta tuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?
Tuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle hyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin vielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti kiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen palveluksestaan.
Kun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani kädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut, pisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:
— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä tapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!
Minä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva Balmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi minuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen ilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin olisi ilahduttanut tavata minua jälleen.
— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta eroaisitte liikkeemme palveluksesta!
Mutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.
— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän ankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota pikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle mitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi, joka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken takia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en suostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin piirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos meille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän myöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on teitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla. Lyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon, mieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne. Seikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän piireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla puolen.
Kunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen nuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta hänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui myöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen rouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta lähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle olisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.
Itse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin pikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.
— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon erinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa vallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin, nuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi seikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin samantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä mielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman ylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota pahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota teille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin teidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä aina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden perästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu törkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen vahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.
Balmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut hämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle noin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä anteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!
— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten voinut täyttää toiveitanne!
Kiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki ollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:
— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo lähetetty?
— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.
Balmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi verhotulla äänellä:
— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette enää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan haltuun!
Kädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli huumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin sallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä koko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli jättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta, niin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka hän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän hän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari seikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen? Kuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin poikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä! Ja jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti pitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten muistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen unhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren kirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua ajatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani ja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen kumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun täytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni hänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja hänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa, — pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu, — sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki tulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää hiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin olisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!
Mutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista, sitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois ajatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa, hänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat tenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää. Ajatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan toistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle ainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore tulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan muutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut nauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista, heitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren toisenkin kirjeen lukematta.
Teimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin ympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania hetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili kesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut; heinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja vanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään. Bigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin talonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut siihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin häntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti arimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis leikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut lapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko maailman.
— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. — Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin täytyy olla!
Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:
— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..
— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme toisemme.
Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua sellaisella puhutellut, hän lausui:
— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!
— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!
Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen vallassa loi minuun silmäyksen.
— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.
— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen sydämessäni.
Hän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.
— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä saan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään samanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri maailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin hänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän tummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy helkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas, raitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut olla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!
— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa kunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä minua halveksisitte!
Hän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa ruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan muutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun täytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:
— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla nuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!
Silmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin punahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon vastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä tuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt käteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:
— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai myöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte Alsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet sen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!
Huumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat kuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja houkuttelevina.
Silloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon vasten rintaani.
- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy minun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut vasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta kanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän, unohtumattoman muiston!
Vavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän painautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, — mutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi lähteä luotasi kuin halveksittuna!
Tulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina antauduimme tunteittemme valtaan.
— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että minun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!
Hän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.
— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.
— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.
— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta saada kylläänsä kuulemastaan.
— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.
— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat sanamme.
En tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan alla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni väsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.
— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.
— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen polttavia poskiansa.
Silloin päästi hän äkkiä käteni.
— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää ollaksesi toisen oma!
Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman hoivaa surullisiin sydämiimme.
Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.
Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä, muutoin… muutoin…» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»
Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!