XVI.
Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi kohtalon käsi raskaana päälläni.
Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani. Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — — seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — — — piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»
Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua päätöstä.
Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että lakka murskaantui.
Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön? Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies, jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!
Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää! Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla. Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle:
»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule, sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule! Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»
Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!
Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä! Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena, muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta kotimaahani?
Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet oman onnensa nojaan!
Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti. Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä, raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain tahtonut ikinä tulla!
Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan. Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan seurueen.
»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle. Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit. Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille, kunnes saisin mieluisen paikan.
»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista, hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»
Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!
Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin. Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa, ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin, ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, — mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta — mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia, joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»
Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava uskollinen Dugloresi.»
Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon, hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin. Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:
— Todistaja Wildi!
Vihdoinkin!
Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:
— Todistaja Wildi! Saatte poistua!
Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:
— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan paikoillaan olkapäiden välissä!
Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee elämän iloa ja autuaallisuutta.
— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän sitten.
Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.
— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut erään kirjeen.
Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi, jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin, mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.
»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore! Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa. Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan. Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin, ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»
Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän huudahti:
— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!
Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa. Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:
— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken! Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei suonut sitä minulle!
Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!» Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:
— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?
Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:
— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!
Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni itseensä.
— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!
— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.
Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä. Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta silmäyksiltä, pysähtyi Big.
— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!
Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus: — Jää hyvästi! — ja hän meni.
Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen, kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!
Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni! Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.
Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut, panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla, joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran, että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.
Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe, josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani! Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi, selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen — Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät, joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.
— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti. Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!
Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa, tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin keinoon!
Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy vielä parhain päin!
— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä. Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!
Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet. Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.
Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!