XVII.
Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.
Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.
— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan erinomaisesti.
Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.
— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä, sanoi hän leikillisesti.
Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille, ruosteenruskeille suortuvilleen.
— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä hyvinpuettuna sinun edessäsi.
Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua. Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme, sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.
— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä, sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön, poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?
Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.
Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki sanottavani.
— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. — Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta. Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla. Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!
— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?
Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.
Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:
— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!
Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.
Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on
irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!
Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.
— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan kodin.
Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.
— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi lähteä Amerikkaan.
Ja väristys kävi hänen lävitsensä.
Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet. Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat käyden raskain, väsynein askelin.
— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa kunnollisesti.
Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille. Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!
Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.
— Saata minut majatalooni, pyysi hän.
Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.
— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!
Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.
— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost, elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.
Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:
— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?
Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.
Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan, niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.
Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen, kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.
* * * * *
Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.
Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin. Duglore isosi ja janosi onnea!
Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia. Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut kieltää häneltä mitään!
Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti, haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa ääressä kehräämässä.
Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian. Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.
Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla. Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän! Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi täällä vuorellani.