XIX.
Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:
»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa suostumuksensa.»
Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu
Stünzin välityksellä Hangsteinerille:
»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset. Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen. Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»
Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa. Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen itsepintaisuutensa!
En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea, jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.
Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan, jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!
No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön, jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.
Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, — kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen: kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen, jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?! Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero. Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!
Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta. Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni. Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden- ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä, jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä. Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu, kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus ollut? —
Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta. Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta, tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja sanoi katsein ja liikkein:
— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin murheelliseksi.
Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta, kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi hänen kesyn hämähäkkinsä.
Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!
Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen täytyy tehdä se!
Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän rajuilmassa itkien kulki majani ohi.
Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä, että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua — jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua holhosit! —
* * * * *
Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden hetken muistan selvästi.
Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin. Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina lähemmäksi kaupunkia.
Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:
— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.
Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus: »Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä ja nyt sain silmänikin auki.
»Big se onkin — ei Duglore!»
Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani. Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin, ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi, vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.
— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit, että olin sairas?
Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.
— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit, ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!
— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.
— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.
En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen. Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.
En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei, niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville! Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?! Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.
Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka meistä oli tullut ystävät.
— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia tiehensä.
Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen mielestään aivan väärällä tolalla.
Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää. Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään, mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.
— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.
— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.
— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat kulmakarvat ja liinatukka.
Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore matkustanut pois muukalaisen kanssa.
Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään, kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa, missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.
Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun, kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.
Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt, ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme, kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä, tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita, muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa, kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin halutti mennä ulkoilmaan.
— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon vallassa.
Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua sydämessäni:
»Oi, mä väsähtänyt olen
Elon iloon, murheeseen!
Joudu rauha armahainen
Lohduksi mun syömmehein!»
Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä lukemaan vielä muutakin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa. Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella, kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin, jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.
Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:
— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,
Jost!
Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.
Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen nähden, ilmoitti:
»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa. Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät. Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa uuden, paremman elämän!»
Toinen kirje oli Melchiltä.
»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen, vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia. Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä, ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»
Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.
»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä, muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua, sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni pystynyt oivaltamaan!
Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä. Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi. Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa: uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen, joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.
Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille, jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut pidättää.
Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan? Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt, tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen ikinä lausuisinkaan.
Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.
Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli mukaantuminen oleviin oloihin? —
Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa, surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:
— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?
Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna. Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.
Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.
Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:
— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?
Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.
Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen. Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin juhlallisen vakavasti:
— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota rakkautemme?
Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen, hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:
— Ei, Jost!
Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä epäluulostaan.
— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä. — Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.
Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:
— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!
Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme. Hillitysti minä lausuin:
— Big — olet nyt ainoa onneni!
Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!
— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!
Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää, minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö — — —».
Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja taru unohtuivat.