XX.
Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä, — eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme, niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää. Minulta se jäisi tekemättä!
Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota hänet sitten!
* * * * *
Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja antaisivat minulle jälleen entiset voimani.
Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin, kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia. Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla, joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.» Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin silmiin.
Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään veitikkamaisesti sormiani.
—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!
Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.
Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.
— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden tenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen ilmestyi rukoileva hymy.
— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin minä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon muistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista. Mitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä oli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua lempeällä suutelolla.
Käsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina saaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi hohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja haihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.
— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse valomerta halkovaan tummaan pilveen.
— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua, vakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle, Jost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua Meksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun välttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo alkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut tuosta minua uhkaavasta taakasta?
Iloisesti hän taputti käsiään.
— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin tavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo ennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa varoista.
— Voi sinua, nyrpisteli Big.
— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan jotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen pettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit ollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön! Tarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.
Tuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:
— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas nureksivasti:
— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta lempituumani?
— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.
Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:
— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni, ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!
Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa alkoivat sanella runoja.
— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää, museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille, joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.
Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat puheet hänen huuliltaan.
— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?
Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.
— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut sinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein pakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää uskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille sellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan olla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon välitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat yksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna vapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Hänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.
— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta ehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi annettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.
Sanani panivat hänet miettimään.
— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä sitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä vietettäviksi?
Hänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin jännitettynä.
— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt, vastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin tyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota Hampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen, Jost?
— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit minun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?
— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin riemuitse tuosta retkestä?
— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa kuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.
— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän sanomattoman hellästi.
— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.
Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa, pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä, silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen jaloutta!
Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.
Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva valmiina aamujunalla saapuessamme.
Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani, mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi soinnittomalla äänellä:
— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!
Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan. Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus kävi Bigin lävitse.
— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.
— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, — en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!
Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.
— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?
Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:
— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore
Imoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?
Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja minä jatkoin:
— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö, jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.
Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.
— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.
— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen. — Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!
Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme. Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:
— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme
Hampurissa!
— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.
Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin, jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja katselijoitta.
— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.
— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä, vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.
Kohta senjälkeen lausui kapteeni:
— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa veneeseen!
»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen vallassa.
Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin ratkaisevasti.
* * * * *
Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma, koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut jälkeä lumeen.
Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta. Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä, silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria. Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista, punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät laaksot.
Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen, Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma, tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.
Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.
Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:
— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!
Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä, söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.
Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville lapsenlapsille?
Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.
Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt ainoa toivoni!
Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin, olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä, epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.» Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja pelastanut hänen henkensä.
Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.
Kohotan lasini lausuen:
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle! Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun, muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle. Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille, jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin, joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika, harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa, teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?» Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois- tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»
Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi. Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —
Kohotan lasini ja puhun:
— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen, sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania, heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa on — hyvyys!