XXI.
Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää, mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään. Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan elämäntarinaani!
* * * * *
»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä nopeasti.
— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.
Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan hän huudahti:
— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!
Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.
— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.
— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet hymyilemään.
Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.
— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla, ihailevalla katseella Bigiin.
Mutta Big vastasi tyynesti:
— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi kieltää!
Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.
— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme yhteen?
Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.
— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.
Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:
— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!
Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.
Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta, silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme eteenpäin huumaavaa vauhtia.
— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo kannattaa iltaan saakka.
— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri olin haaveksinutkin.
Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.
— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, — sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen, jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.
— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.
— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.
— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän tähtenne?
— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi gondolista liian aikaiseen.
— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi
Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!
Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin osaaottaneita henkilöitä.
Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme. Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita, kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä. Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina. Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa. Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset kasvonsa.
— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —
Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?
Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten, monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.
— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.
— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan, että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin. Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät? Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta. Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!
Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan, miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.
— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta ilmapurjehtijaksi.
Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.
Molemmille vastasin nauraen:
— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin ryhtyä.
— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä, joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma. Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret liittivät pilven pilveen.
Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! — En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.
— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi kiihkeästi:
— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan vaimoksi! Sinä uljas Jostini!
Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen silmänsä säihkyivät lumoavina.
Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:
— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä, herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!
Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät. Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan, kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan, tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä, johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä tulla kiitänyt ilmojen halki.
Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi morsioni puoleen lausuen:
— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!
Ruokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa, tulista ranskanviiniä.
— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta laseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja lausui:
— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!
Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan, ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun. Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi unhoa.
Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse. Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja, joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin mitä halusimme, matkustelua ja työtä.
»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:
Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!
Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus» kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita oli!
Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»
Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.
Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme. Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi »Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus» jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.
Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan tervetulleeksi kotiin.
Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön. »Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet. Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!
Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat yhteen ja vavisten.
»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin, sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija, seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»
Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki huolestuneena silmiäni.
— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!
— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big — ruvetkaamme myrskylinnuiksi!
Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä, joka ei saanut palata kotimaahansa!
Bigin silmissä loisti innostus.
— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!
— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät puheensa.
— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta palattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.
Hän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen teräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi kättäni.
— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta tulee taituri minun alallani.
Iltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja
Itävallan rajaseudulla.
Päiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella sijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat entisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta, että keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä ilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen matkoillaan.
Jost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla kauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut elämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa nauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big omakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme rakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme varten.
— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.
— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin kohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin vaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.
En voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin, paljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla kertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta lähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme ilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse asiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!
Nopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä miettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi ihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan ole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.
* * * * *
Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä valomeressä liikuskellessa.
Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka, auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!
Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.
Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen. Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan hengenvaaraan!
Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto! Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani, jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.
* * * * *
Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille, ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi, kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.
Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta, melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu! Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»
Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti. Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.
Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa. Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.
Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan. Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden ruvetessa näkymään hän kysyi:
— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?
— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.
— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista, mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.
Pian laski laiva maihin.
Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.
Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.
Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti hymyillen:
— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia satoja pareja.
Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä sydämellisimmät onnittelut.
Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.
— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin katsein hän vastasi:
— Oi kuinka siitä iloitsen! —
Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle. Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä kasvojaan.
Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs, sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai hameestaan.
— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia. Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen Bigiä.
Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten hän kärsi poikasen kanssa.
Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen vallassa hän vastasi:
— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni! Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut. Siitä näet kuinka heitä rakastan!
Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:
— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia. Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle, ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi, yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!
Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni, tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä voinut olla kysymättä:
— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten lapsemme pallonkopassa?
Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän vastasi herttaisesti ja vakavasti:
— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi. Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.
Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.
— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa mitään päämäärää eikä tehtävää.
Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä. Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä. Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät Meksikossa.
New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt! Hänen oli kotona parempi olla!
Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen Broadway-kadulla.
— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä! tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.
— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!
Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.
— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.
— Anna sen olla! pyysin minä.
Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.
— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman vaaroilta!
— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko heittää sen tuleen?
Hän tarttui siihen jälleen.
— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!
— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän kalpeana mielenliikutuksesta.
— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän, joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi, joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen muiston nuoruuteni rakkaudesta.
Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen. Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta lemmentodisteesta.