XXIV.
Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas. Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle! Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.
Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta, asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan, vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin. Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä ilmapurjehdustutkinnon.
Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä innostustani.
— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.
Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen, ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.
Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan? — Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.
Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni, oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan, jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.
Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille noustessamme ilmoille Firenzessä.
Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville, minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon, kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla naurulla!
Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään. Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme, saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä, että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi. Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista, joita Bigille ojennettiin.
Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli- ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost — Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:
— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?
Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento, johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin keskinäinen ymmärtäminen.
Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin tuo tapahtui.
Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain, kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:
— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!
Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:
— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!
Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja, joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin. Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden, kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan, läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan, kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta »Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki seurasi toistansa.
Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä, neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut ja viiniköynnökset.
— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni, ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa vaivuttamaan haavemietteisiin.
Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin, lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.
— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme, — aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?
Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.
Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.
Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen, tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.
— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen. Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan. Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte, mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys, ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.
Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle kiihkeästi:
— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut? Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?
Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi. Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan, kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä. Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen jykevää muistomerkkiä.
Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin linnan rauniot.
— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse. Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle. Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka nimeksi tulisi »Sadun aarre».
Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä, nyökkäsi ja lausui:
— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!
Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.
— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen, nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen il sospir' del mar' meren huokailu.
— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan. Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan, kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko, että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi: »Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin punaisia huuliani!»
Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa, mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.
— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan: »Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani, uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.» Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon, muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti, muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.
— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.
— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.
— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus — ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen. Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — il sospir' del mar' — kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.
Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja lausui kuin puolustautuen:
— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne. Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!
Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse kuullut tuon meren huokailun.
Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, — tanssi minun kanssani!
Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys, joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista, oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta? kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa, tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa, juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.
Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen päivän kertomuksista:
»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä — — Il sospir' del mar' — — Kautta vuosisatojen jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.
Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.
— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi, rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi taiteen pyhiä tenhomaita!
Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava, taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan, tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka riisti häneltä kaiken rauhan.