XXV.
Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas. Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä, näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.
Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.
Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus. Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta. Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.
Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi, täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy saada vapaasti vallita sydäntänsä!
Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa? Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!
Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.
* * * * *
»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet, joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän olikaan! —
Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta. Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä, omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa, teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin. Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi. Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani, kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.
Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä. Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi, päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan, joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa kevätnäyttelyyn.
Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona, kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen. Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan. — Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja kuljettuani pari kertaa Cavallo nero'n ohitse — se oli juomalan nimi —, menin minäkin sinne.
Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita, joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin Ilmoituslehden?»
— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua, joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.
— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen mennä Cavallo nero'on aterioimaan?
— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.
Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.
Vähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille. Gauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti kerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain, joka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä meiltäpäin.
Pari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti hämmästyksestäni tointuen.
— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti huomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri kieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä, joiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti miellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen kotiutunut teidän piirissänne.
Sanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi tulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin myöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea muinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa: »Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan tapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut, ken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?
Jo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat sen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille, ja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän ilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä katselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla taasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani. Taiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein huulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus: »Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua luin ahnain silmin tuon kirjoituksen.
»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi se, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden vaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että meteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin nähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta meteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on, että korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi monta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja esiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt havainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden arvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset ilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta. Nämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin Feuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle vuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este: Mistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan tieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa likimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden ympäröimällä kalliohuipulla?
»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger Gauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi nuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa. Tämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin päin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään pienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan uuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli yhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla kuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman täydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi riittävästi kirjoja käytettäväkseen.
»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään läheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys laaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat Tuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella. Gauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä Selmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun tarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa koulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa laaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald kilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja laaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla, sitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa on se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea rakennukselle ja rohkealle miehelle!»
Siihen päättyi kirjoitus.
Elämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin. Salaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet, pääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —
Pyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet, jotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi mainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni kanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin läheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden havaintoaseman perustamisesta.
Bigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon kiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja ensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän muiston.
Toisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden suurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin tehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain ja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme olisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset sekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat. Väliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen, väliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen ilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet etukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista loppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien ehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat luvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla kiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen pyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat, virkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään, selvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui hänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla olevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa oli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön talot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven Konstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten hallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme yhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin Roomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella oli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli tehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen talvimajaamme.