XXVI.
Eräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi minut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.
— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi sinne kapakkaan illallista syömään.
Mutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.
— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella ilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat viettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota varten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat ovat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä ne ovat.
Illallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista ja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut asumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin hämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen seuraajansa!
Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.
»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan, silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»
Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:
— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!
Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani, ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.' Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet, jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen, tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana. Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut asutuksensa.»
Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella, jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:
»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää, lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja opettajan.
»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa. Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»
'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:
»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen, veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus' täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa kaupungissa?'»
Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni. Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.
— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain jaloin, valkoinen yöpuku yllään.
— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene levolle ja jätä minut yksin.
— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin kenellekään muulle naiselle maan päällä!
Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa, käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.
Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean, levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille. — En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.
Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan, vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni. Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.
Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon. Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin, kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan, silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat rasittivat vaimoni mieltä.
Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo! Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä täynnänsä?
Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.
— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.
Yhtä hännilläni minä sopersin:
— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan luokseni. Olin levoton tähtesi.
Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:
— Minä rukoilin lasta!
Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.
— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi! Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!
Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä. Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:
— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!
Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:
— Jost, minä tiesin sen!
— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.
Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti esiin:
— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!
Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä! Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona, hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.
Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!»
Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt salaisuudet päivän valoon.
Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!
* * * * *
Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön, lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen toisensa hengiltä.
Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa. Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt koillistuuli.
Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni. Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa. Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta. Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle. Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt jalka pahaistani!
Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki, rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene. Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!
Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.