Vuoren erakko

by J. C. Heer

XXVII.

Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa, joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä »Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren kalvoa.

Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville. Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.

Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!
Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.
Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja
ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.
Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.

— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.

— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa vaarassa kuin sinäkin!

Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä, ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus» tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta — se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti ohitsemme ja lensi palloon.

— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!

Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui. Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä — minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.

Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus» jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja painautui vasten rintaani sopertaen:

— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!

Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan. Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.

Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha, kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta. Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet, jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut, pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen. Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.

Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan. Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti povellani:

— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?

— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi meidät jälleen siinä yhdistänyt!

Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme. Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan kuollut sinun tähtesi!

Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa? Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.

Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.

— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.

— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.

Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta pelastaaksensa miehensä hengen.

Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme. »Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus, joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja, Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin! Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»

Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta
Big yltyi intoihinsa ja virkkoi:

— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!

— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen paikkaan lehdessä, joka koski häntä.

»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista, jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan, samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan heille sydämellisen vastaanoton.»

Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa. Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta, valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen. Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.

Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin? Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje, jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.

Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta, kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi »Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse, ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen, joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.

Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:

— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu. Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt elän kokonaan sille!

Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista, järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi, valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.

Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme. Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».

— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila öljymäen rinteellä.

Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.

Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.

* * * * *

Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa, kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella. Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen, joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia, joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon, vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä. Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.

Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.

* * * * *

Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan, miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt. Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle, joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar' väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas, ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde. Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun kotipuoleni kieltä.»

Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni, jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen. Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni tunnustamatta.»

Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.

Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin hänen polttavia poskiaan.

— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi. Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa, joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani. Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja minä synnytän sinulle lapsemme!

Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.

Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän huusi:

— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?

Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen, hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen käsivartensa nytkähtelemään.

— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin. Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!

Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:

— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden pyhyyttä vastaan!

Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan, kylmän hien peittämän kätensä.

— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —

Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene; rukoili hän. — Mene lukemaan!

Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan vaimoni tunnustuksen.

»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi minua vetänyt puoleesi.

Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!' Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer, jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta, jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen, jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta, kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin, halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin, vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen, enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan.

Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle, ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista. Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.

Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'

Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos, ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.

— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan
kanssanne.

Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme
vaieten ihmisjoukon loittonemista.

- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!

— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani! sopersi hän vavahdellen.

Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.

Katse vain ja hän kirkaisi:

— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti, rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!

Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:

— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!

Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa, tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»

Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.
Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:
Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on
sinun saatava surmasi miehesi kädestä.

Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan. Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: — Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun vallassa edelleen.

»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni lemmitty!

En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään, ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut kauhean tekoni tapahtua.

Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla, joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla — muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska, kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat, joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni, lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi, vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme, omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti lempemme tuottamasta hedelmää.»

Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.

»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan, jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen, olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut toinen rikos!»

Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä, minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!» Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan, mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua: »Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, — liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni, liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun. Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi. Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan. Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua, Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»

Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja jännityksestä.

— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.

Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi sirorakenteinen kuollut poika.

Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.

* * * * *

Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä. Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore, hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —

Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus. Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin, luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla, joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!

Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin. Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada, Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen, valtavan riemun kasvoillanne!

Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani, että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu, Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta merkitystä.

Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus… Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta! Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan kurjuuteen.

* * * * *

Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset. Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi heikolla äänellä:

— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi et sinä hylkää minua?

Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:

— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan kuormaasi, rakas Big-parkani!

Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin painoi hän sille suutelon ja äännähti:

— Kiitän sinua, Jost!

Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.

Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan, uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta, etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan, häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!

Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.

Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi. Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»

Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni. Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa, kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita sittemmin olimme tekevät kautta maailman.

— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin
Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!

Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.

— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.

Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.

— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan vastaus voi tuottaa apua.

Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.

Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.

— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, — jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!

Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei koskaan!

Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren. Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.

Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.

Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja, että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.

— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen synkkää mieltänsä hän lausui:

— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle anteeksi.

Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän äännähti:

— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!

Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut, joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan. Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta huolta.

Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä mikään Jumala anna anteeksi!

Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta, en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan tiedä minne!

Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!

Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle, veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —

Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä, polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.

— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?

Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.

— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!

Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:

— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi läksit luotani?

Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:

— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!

Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan, meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.

Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan »Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi ovikello. Lähetti postista!

— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.

Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen vastauksen.

»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä. Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua, ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme. Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä, että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»

Kirje Bigille kuului:

»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni. Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»

— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!

Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!

Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.

Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu, että saamme vaeltaa yhdessä!»

Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla, ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori». Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka. Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa. Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.

Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle, Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät toisiinsa.

Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle! Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset rinnassani.