XXIX,
Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa, syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu kaikkialla avarassa maailmassa.
Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.
Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita, hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat, että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä. »Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta. Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni. Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta, — ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.
Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, — ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys, sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin. Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen saavutamme?
Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu, jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä, jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään, eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään tyhmästi.
Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin, ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin katselijajoukkojen ympäröimänä.
Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.
Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt. Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi käyttäminen kahlepallona.
Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa, ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.
Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!
Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn, mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä odottaisin syksyyn?
Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille. Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin, syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin. Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon, missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan, kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.
Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee pian säänmuutos.
Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten. Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne, hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla! riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet, joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa, oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden! Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin edelleen.
— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti ja ennustavat maanjäristystä.
Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen keskusteluun.
— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.
— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?
Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:
— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?
— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu. Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä suurimmassa vaarassa!
Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta. Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää voinut, hänen katseensa sammui.
En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni, päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas. Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani, että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä. Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus: »Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!
Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani, käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta, täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi, Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.
— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:
— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla
Selmatt'issa ole vierasvuodetta!
Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.
Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja, jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani, kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden, sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!
Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.
Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen. Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha, jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko Jumalaan.
Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui, mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan. Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki vakavasti:
— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse te ette pääsisi!
Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut unohtamaan tuikeat kipuni.
Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.
— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!
Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva. Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.
En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle, asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut. Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä, koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena», salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan, — sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut. Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —
Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja. Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli. Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.
Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!
Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.
* * * * *
Ei, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on kattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat loppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume. Hannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä täällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa toteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on. Hannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas laaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani väistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin olisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä kerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on tullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette kanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet minulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole unohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä järjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman hyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät kellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.
Vielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan observatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen hoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa, vaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista alkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka voisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.
»Auliisti sulle aarteitaan
Jos maailma lie kannellut,
Sua onni lempilapsenaan
Kenties ei silti vaalinut.
Ja jos sä aarteet maailman
Taas menetit, sä muista vain,
Ett' ajallinen tavara
Ei suremista kannata!»
Sellainen on tuo lauselma.
Elämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella». Mutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut, ja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran hukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva satu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen rakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten käsittämättömin arvoitus!
Hannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä Gottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan observatooristani ja Feuersteinistäni!
* * * * *
Jost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:
Me noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut tietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä! — Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat, yhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille. — Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse kirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset, kukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin sydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti voimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.