MATKAKUVIA.
Mies tomuisesta kaupungista astui
Maaniityn laajan kukkatanterelle.
Siell' ilopuvussansa kukkaneitseet,
Hääkauneuksin verhottuina, loisti,
Iloa luoden tuhatlukuisille
Maaniityn perhosille, hyttysille.
Ja lemun heistä tuuli tuoksutteli
Ylt' ympäriinsä vuorten rintehille,
Joilt' ylevinä kuuset, hongat katsoi
Kuin urhot niityn neitsytkauneutta,
Tai kuuli jokirannan kerttukieltä.
Niin yhtyi kukkien ja metsän sohu—
Kun heissä sama salon henki huokui—
Niin yhtyivät ne kosken kohinahan,
Jok' alla niityn vuoren juurell' ähkyi
Ja neuvoi, ett' on elämä vaan taisto
Ja työ, kuin kosken, joka jyskää, jauhaa
Ja myllärin, jok' ohjaa, takoo myllyn
Ja miehen, joka pellollaan par'aikaa
Hik' otsassaan maan muokkaa, kyntää, kylvää,
Ett' taisto ja työ pysyvää luo yksin.
Tuon kosken uurto auk' on läpi aikain
Ja pellon viljelys, kun jatkuu työtä,
Ain' antaa uutta, uutta hedelmätä.
Ja myllärin, maamiehen omatunto
Saa rauhan kestävän ja sopusoinnun,
Kuin ruumiskin yön unen, terveyden.
Niin kukkakunnahat ja metsän rinta,
Niin virran vapaus ja linnun laulu
Ain' uudistuvat luonnon toiminnoista,
Siis työstä, työst' on salon rinta raitis,
Kuin kansakin, jok' uurtaa ahkerasti
Suon kuivaks, salon viljavaksi pelloks:
On raitis peltopoika piikkopaita
Ja paimen paljasjalka paitaressu.
Oi, peltopoika, paimentyttö, teissä
On tulevaisen Suomensuvun väki!
Mies tomuisehen kaupunkihin lensi
Nyt aatostensa siivin: sieltä löysi
Hän pensastot ja kukat käytävillä,
Vaan kaikki nuokkui pölyst' uuvuksissa.
Ei kesälintuja, vaan soittosarjan
Hän kuuli, pensaiss' ei, vaan Turhalassa.
Ja kiihko-äänill' intohimoisilla
Se veltot hermot nosti tuntoihinsa
Tuon seurakunnan, jok' ei virran vilppaan,
Vaan viinalasiensa ääress' istui
Ja imi suin ja korvin "virvoitusta",
Yön lopettaen aamun uupumukseen.
Siin' istui jäykät virkakonehetkin,
Nyt voiteit' ääress', istui moittimassa
Tät' ihmiskuntaa, jok' ain' uutta, uutta
Vaan toivoo, vaatii, himoaa ja tahtoo
Eik' anna asiain ja ajan mennä
Vaan itsestään, noin kauniist' itsestänsä,
Kuin vierii virkatie tai palkka korkoo.
Siin' istui kuivettunut kirjaviisas,
Mies, jonka viisautta luonto nauraa,
Jonk' aattehet vaan asuu kammioissa,
Ei ulkona, kun siell' on raitist' ilmaa.
Ja vasten häntä näkee nälkä-unta
Myös laulaja:—on näillä ruumisrukka
Vaan leivän pelko, hengen hätävara,
Suu sydämen, ei paljo vatsan tähden.
Viel' istuu siellä kielas liikekansa,
Joll' on suu vatsaa, vatsa päätä varten.
Ja kumma! Nyt par'aikaa keskusteltiin
Juur' Runebergist'. Ehkä teoksistaan,
Noist' ihmishengen aarteist'? Eikö mitä!
Pää-omast', ukon raha-aartehista
On juttu seurassa.—"Vai köyhä, hänkö?
Ei sitten maksa muistamisen vaivaa!"
On siinä sitten seuraa kaikenlaista,
Niin löysää, keveää kuin itse turhuus
Tai tuulen tuiskittava niittyvilla,
Niin kiiltävää kuin ontot lasihelmet,
Niin murtuvaa kuin ne—mut sisus löyhkää.
Vaan pohjass' sokur', lopuss' armautta:
Nuo heinävarret, hennot kaunottaret,
Ja uuden kaunotaidon mallikuvat,
Nuo tuulen-arat ansar-ruusut, jotka
Ain' innostuvat muodist' uusimmista,
Joit' imeläiset kirjat ihastuttaa
Ja korvat kutkuu mairekieltä kuullen;
Vaan kansaa, luontoa ja kansan kieltä
Niin kammovat, ett' ennen ahtahassa
He pulloss' asuvat, jos muoti vaatii,
Kuin kansan keskess'; ennen auringossa
He jouten liukenevat palsamiksi
Turhuuden alttarilla haihtuvaksi,
Kuin töin ja toimin, askareinsa ruumiin
Ja hengen jänttä terästyttäisivät.
Voi kukkaa, joka elää haihtuakseen
Ja hedelmää ei kanna elämälle!
Jos kysyt, mik' on oikeaa ja totta
Näilt' itseviisailt': uusin päivälehti.
Mink' edest' elää tahtovat ja kuolla?
Ei kuolla minkään edestä, mutt' elää
Niin ett' on elämä jo kuolemata.
Vaan tuolla astuu urho pystörinta!
Jumalan kiitos, että sodan henki
Viel' ihmiskuntaa asevelvoituttaa!
Niin lahoamast' estää ihmisyyden,
Jok' eksyy luonnosta ja Luojastansa.
Pois väistyi mies. Niin saapui Armonlaaksoon.
Siell' ihanasti päilyi luonnonlähde,
Bethesdana se kuohui terveyttä.
Sen läsnä läikkyi Pohjanlahden laine.
Ja ihmisetkin, luonnost' eksynehet.
Tääll' emonsa luo hoippuellen horjui:
Elämä luonnoton taas luonnon helmaan
Ja epäjärki järjestyäksensä
Maan alkuvoiman aallon kylpehissä.
Josp' aalto myöskin huuhtois ihmishengen!
Vaan kirkas luoma luikui lähtehestä,
Vei vettä nöyräst' aaltoisehen mereen
Ja olemistansa se tuskin muisti:
Kuin tuolla vainiolla kyntömieskin,
Jok' elää, kuolee unhoituksen lasna
Ja kylvää maalle siunausta sentään;
Kuin merimies, jok' elinpäivät soutaa
Maailman aarteit' esi-isäin rantaan
Ja itse unhoittuu kuin lahden laine
Vaan sodassakin raittius ja rauha
On heillä elämässä—kuolemassa
On heidän suuruutensa Jumalassa.