KEVÄTRUNO
Suomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889.
I.
Valon, päivän pojan, sydämmessä
Syvä lempi paisui polttavaksi.
Läksi kultalinnastaan hän maahan,
Kosimahan maata morsiokseen.
Missä liikkui, kylvi kultiansa,
Luonnon suurisyntyisen tavalla,
Elämäksi kaiken luomakunnan.
Suomi vartoi armast' auttajakseen
Yön ja kylmän orjakahlehista;
Monen kovan takatalven kesti,
Idän imut, pohjan puuskaukset,
Kevähän tok' uskoi koittavaksi.
Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan
Valo näki Suomi-neiden, mieltyi
Kaunihimpaan sinisilmäisistä.
Seitsenkaarelt' astui kukkulalle,
Siitä hongan latvahan laseiksen,
Alentiiksen koivun, pihlajan ja
Pajupuun ja lepän, tuomen oksiin —
Huutehessa hohti metsän hapset. —
Siitä laski immen poven päälle,
Mutta vaippa valkoinen sen peitti,
Valkovaipan alla nukkui Suomi,
Rinnassa vaan heikko toivo tykki.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Poven lämmitti, niin sydän sykki,
Vaippa valui immen ryntähiltä,
Hymy vieno värjyi poskipäillä,
Mut on silmä himmeä ja kylmä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Lämpimillä lemmensuudelmilla
Vapautti immen sinisilmät
Sokeudesta, jäisen kaihen alta.
Nyt ne loistaa päivän päilyessä,
Kuvastavat kaiken luomakunnan.
Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy,
Välkkyy etelän ja pohjan virrat
Niinkuin Suomenlahden lainehetkin —
Talvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui.
Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet
Morsiamen kaulan kaunisteena.
Mut häävaattehit' on impi vailla.
Valo suurisyntyinen ei säiky:
Kutoi armahansa kukkasihin,
Tuorehisin, luonnonsyntyisihin,
Teki tukkametsät tuuheoiksi,
Vehreöiksi painoi hienot helmat,
Että kuohahteli immen rinta,
Kevät-tuntehet kun siellä tulvi.
Valollen jo sykki Suomen sydän,
Lämpimästi lainehteli mieli.
Mut on soitto vielä suorimatta,
Riemunkielet kesken jännitystä.
Valo luonnonsyntyinen ei säiky:
Etelästä kutsui päivän poika
Linnut tänne, täällä syntynehet,
Kutsui soittajoiksi valon häihin.
Sytytti ne linnut sätehillä,
Sätehetpä muuttui säveliksi,
Että kaikui kaikki ilmanrannat,
Ilontiusketta kun piti peippo
Leivon, sirkun, kerttusien kanssa.
Nousi riemu runsahimmillensa,
Satakielisen kun soitto helskyi.
Ylimmilleen yltyi juhlahenki,
Käki valon kunniaa kun kukkui.
Niin ne juhlalaulut lainehteli
Yli järven, niittyjen ja pellon,
Kylän kautta kallionkin rintaan,
Josta kaiku vastasi ja kertoi,
Että vuori ihastuksest' itki,
Kuullessansa valon vihkivirttä.
Säveliä tuore tuuli kantoi
Joka kukkasenkin kuulustella:
Eri nuotti eri lintusella,
Eri kukkasella eri tuoksu.
Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki,
Suomen linnut, Suomen kukkasetkin:
Sytyttihän sama valo heidät.
Niin kun kaikui valon vihkivirsi
Suomen laululintusien suusta,
Vapautti paimenen ja lauman
Rikkahille luonnon laitumille;
Säikkyi halla, karsas luonnon impi,
Kietasiiksen usvavaippahansa,
Nousi suolta, läksi liikkehelle,
Pimeässä rauhatonna piili,
Kunnes, kevätkielten sointuessa,
Itse yökin poistui pohjolasta —
Halla hukkui valon valtakuntaan.
Valonvirttä, kevätkieltä kuullen,
Suomen suuri toukoaika alkoi:
Höyryt vinkuivat ja lastilaivat
Suomen sinivettä viilteleivät.
Toiset mailta vierahilta toivat
Seitsemiä touonsiemeniä,
Koetteeksi kodistuuko täällä
Suomen oman siemenen ohessa
Ulkomaitten uusi toukovilja.
Suomen suuri toukoaika alkoi,
Kävi kuokka, uudenmoinen aura,
Vanha pelto siementä sai uutta,
Elämän loi siemenehen valo.
Niin se valo Suomi-neiden voitti,
Että immen kasvot kirkastuivat.
Niin se paloi rakkautta Suomi,
Että taivas tulta soilehteli.
Niin se kaikui Suomen kevätlaulu,
Että syttyi koko Suomen sydän,
Yhtyi kansa valon vihkivirteen.
II.
Tiedonvalo ennen loisti
Opinkukkuloille vaan.
Harva saavutti sen sieltä,
Käytti kohta valtanaan.
Joukko valonjanoisena
Kuihtui hengenköyhyyteen.
Joskus tiedonsirun löysi,
Niinkuin lasinsirpaleen.
Sirut voivat vahingoittaa,
Mutta huolin hoivaten
Taito niistäkin voi laittaa
Mökin seinään ruutusen.
Siitä valonsäde tuikki
Laakson mökki huonohon.
Vaan ken sätehen on nähnyt,
Pyrkii päivän valohon.
Valonjano juurtui, suurtui,
Henki alkoi viljomaan.
Valon arvon kautta kansa
Tunsi omaa arvoaan.
Tunsi, etsi oikeuttaan,
Suurempata soihtua.
Noustiin opinkukkuloille,
Huudettihin: "Tietoa!"
Vihdoin tiedon teljet särkyi,
Valo vyöryi virtanaan,
Pyrki päästä joka laaksoon —
Siellä täällä torjutaan!
Valo nosti puoltajoikseen
Pojat päivärintaiset,
Alkoi Suomen kevätkesä,
Kuohui kaikki sydämmet.
Naiset nousivat kuin miehet,
Valo, valo huulillaan.
Sydänmaankin syvät joukot
Läksi valon noudantaan.
Läksivät kuin paimenetkin
Muinen valon kehdollen,
Sieltä kantoi kallihinta
Kotihinsa jokainen.
Hengen hedelmät ne nousi,
Nousevat nyt yhtenään:
Valon, vapauden joukko
Nuorisossa näytetään.
Aika huutaa: Päästäkäätte
Valo kaiken kansan luo!
Valtava kuin kevätvalo,
Joka uudistusta tuo.
III.
Pois raunioilta laulamasta
Ja jumaloimast' entis-aikaa!
Kun vanhain kunto johtaa lasta,
Niin uudet laulut suusta raikaa.
Apina luotiin matkijaksi,
Mut ihminen ain' uutta luomaan:
Meit' etehen vie jalkaa kaksi,
Ain' uutta työtä valmiit tuomaan.
Mit' entisess' on oivanlaista,
Se luonnostaan on perustamme,
Mut mekin jotain kelpaavaista
Myös jälkeisille rakennamme.
Siis eteenpäin, työ johtajamme
Ja silmät kauas aikaan luomme!
Me uuden jakson aloitamme,
Mut jälkeistenkin alkaa suomme.
Elämä juoksee jaksoellen,
Puu kasvaa kerkin vuodessansa,
Niin korkeuteen päin vähitellen
Myös kasvi pyrkii — samoin kansa.
Ja noustessaan soi luonnon kielet,
Sen huomaa parhain leivosista.
Soi Suomikin, sen reippaat mielet
Ne kaikuu kevätlaulelmista.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen,
Ett' yön ja sorron vallat nukkuu!
Ei herätäksensä kuin ennen,
Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu.
Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen,
Ett' aina valvehill' on kansa!
Ei velttoon horroksehen mennen,
Vaan vartioiden soihtuansa.
Soi, laulu, nuorna, tuorehena,
Totellen omaa luontoasi!
Vapaana valon kukkasena
Myös vapaa olkoon maailmasi.
Niin laulu aikain vaihtuessa
Keväimet jälleen palauttaa
Ja maailmankin vanhetessa
Se kansan hengen nuorennuttaa.