ENSI NÄYTÖS.
Suvantolassa. Suuri uhripuisto, jonka taustalta näkyy järvi venheineen, orastavaa kaskea ja keväistä metsää. Kaskimäen rinnasta siintää karkeista hongista kyhättyjä Väinölän huoneustoja. Keskipäivän valaistus.
Simatynnyriä puitten alla. Keskellä etualaa suuri paasikivi, jolla uhriruokia ja simahaarikoita. Taempana puitten välittämä kisakenttä. Näytöksen alussa VÄINÖ istuu paasikiven peräpäässä, oikealla PELTOVÄKI, PELLERVO ylinnä, vasemmalla JOUSIMIEHET, KOUKI ylinnä. Loitompana seisoo JOUKOLAISIA.
VÄINÖ (seisten haarikka kädessä).
Kuule nyt Ukko poikoasi,
Luonnottaren laittamata!
Anna toukojen tohista
Maan sydämmen sykkiessä;
Paista päivä näille maille,
Vettä pilvistä pirota;
Kasvata kalaiset rannat
Kukkiviksi, viljaviksi;
Pakkanen aja pakohon,
Väsytä vihainen myrsky;
Laita koivuhun käkönen,
Satakieli salmen suuhun,
Kasvata Kalevalassa.
AINO.
Työn urohot uskolliset,
Valon sankarit väkevät,
Sana miekaksi teroita,
Laita laulut jousiksemme,
Niillä sullo sortajamme,
Karkoita pimeä kansa!
Niin nyt maljasi ylennän —
Ukon malja onnen malja!
Kansa kertaa viimeisen säkeen.
VÄINÖ (kansalle).
Nyt kevät iloita suopi,
Sen on rinta toivon-täysi. —
Pellervo, tasainen urho,
Simakannun käydä anna
Kaskimiesten kallistella!
Vaivan nähnyt voip' iloita. —
Kouki, metsien kävijä,
Anna jousesi levätä,
Vartoa suo metsän viljan.
Itse metsänkin eläjät
Nyt levossa lempikööt. —
Riemuitkatte, nuori kansa!
Tila on tässä tanhuella.
Leikkikätte, lempikätte!
Viel' on aika työnkin aika.
PELLERVO (vakavasti).
On tätä iloa tässä. —
KOUKI (katkaisten tuimasti).
On iloa, On surua!
PELLERVO (jatkaa).
Paljolta metsän hyvyyttä,
Veden viljoja kosolta,
Maan ja karjankin parasta,
Suurta suuhun pantavata,
Kaikki rauhan siunausta.
VÄINÖ.
Kaikki on emoni anti,
Suuren Luonnottaren lahja.
Miksi tuijottelet, Kouki?
KOUKI.
Ei jouda lepohon jousi
Kauaksi Kalevalasta.
Vielä on pimeät vallat
Väijymässä Väinölätä. —
Tuoll' on Joukolan väkeä
Rikkomassa riemuamme. —
Missä keihäs?
VÄINÖ.
Ei vihalla,
Ei verellä rauha synny!
PELLERVO.
Siinä on Lappi lahjoinensa
Emäntä etunenässä,
VÄINÖ.
Terve juhlavierahiksi,
Joukola emäntinesi!
TAINA.
Terve tervehyttäjälle,
Kalevalan kaunihille!
Toimme tullessa veroja
Tuhatkunnan turkiksia.
VÄINÖ.
Missä on Joukolan isäntä?
Missä nuori Joukahainen?
TAINA.
Isä on vanha, vaivaloinen,
Nuori Jouko jousen tiellä.
Mut on täällä Aino tyttö,
Armahin emonsa lapsi.
Kun oli kuullut laulustasi
Mainetta yli vesien,
Niin ihastui, ihmetteli,
Tahtoi nähdä laulajata.
KOUKI.
Tuoll' on Kirrikin takana,
Joukolaisten joukon jatko.
Kirri näyttää julmistuneelta.
VÄINÖ (Ainolle).
Terve vieno metsän kukka,
Kevätnurmien esikko! —
Tule, istu polvelleni!
AINO (ujostellen).
Tohtisinko — istuisinko —
Kun niin silmäsi palavat,
Leimuavat poskipääsi.
Outo voima on sinussa,
Lietkö nuori vaiko vanha.
VÄINÖ (vetäen Ainon polvelleen).
Kysyt, nuoriko vai vanha.
Kaikki on ajat minussa,
Koko vuosi vaiheinensa:
Kevätmieli herkkä, hellä,
Nuorukaisen kevät-into,
Kesän täysimiehen voima,
Rohkeus, roteva toimi,
Syksyn kypsi neuvonhenki,
Myrskytkin ja uupumukset, —
Toisinansa tuntuu talvi,
Lunt' on mieli, toimet jäätä. —
Nyt kevät on polvellani,
Kevät täällä rinnassani,
Kevät puussa, kevät maassa,
Kevät kansani povessa.
Jää, kevät, Kalevalahan
Ainaiseksi onneksemme,
Mieli nuori ja norea
Suomen soillakin elele!
KIRRI (kiihkeänä).
Riistä, Taina, tyttäresi
Ukko utran polven päältä.
TAINA.
Anna lapseni iloita,
Pyhä on polvi laulajalla.
AINO.
Kuulen kummaksi sinua,
Loitsijaksi, laulajaksi.
Mutta päästä polveltasi.
Tuoll' on toiset karkelossa.
Siellä vartovi minua
Kirrikin kulossa mielin.
VÄINÖ.
Kuka on Kirri kumppanisi?
AINO.
Veljeni sotatoveri.
VÄINÖ.
Tuliko sodan varalta,
Vaiko naisten vartiaksi?
AINO.
Tuli tuojaksi verojen,
Kevätjuhlan juoksijaksi.
VÄINÖ (päästäen Ainon).
Mene sitten! Leiki, tanssi! —
Itsekseen.
Jollet veis sydäntä multa.
Heikonsitko miehen mielen.
Jääpi erikseen miettimään; yhtyy sittemmin
keskusteluun Tainan kanssa.
AINO (Kirrille).
Miksi noin pahalla päällä?
Mikä mieltäs painostavi?
KIRRI (nureasti).
Joko nyt leikkisi lopetit?
Istuit kuin ilokivellä
Mokoman ukon sylissä,
Vihollisen polven päällä,
Veron kiskojan katalan!
AINO.
Istuin syyttömän sylissä
Luvalla oman emoni.
Enkö muusta kuulla saisi
Kuin susista, karhuistasi
Tai sodista, tappeluista?
Sinä et leiki arvoitusta,
Et satuja, et runoja.
Lausut: lapsi leikkiköön.
Anna ollakseni lapsi! —
Kysyn joskus veikoltani
Laulun syntyjä syviä.
Tylysti hän lausahtavi:
Lyhyt on mieli tyttölapsen,
Et voi syntyjä tajuta!
Toisin on tämän urohon:
Suopi kuulla lapsienkin,
Ikä-ihmisten tajuta.
KIRRI.
Minun on pojan poloisen
Sydän syttä, pää savea,
Kuullessani Joukon siskon
Sotamieltä soimaavan.
Sota on surma sortajalle,
Se minun valani vahva!
TAINA.
Suotta haastat sortajasta!
Sortaisiko laulun mahti!
Villit vaan sana sitovi,
Hurskahat vapauttavi,
Suopi hyötyä hyvien. —
Kateus on kadottajamme,
Viha, vaino sortajamme.
Toki ei tultu nyt sotahan,
Tultihin ilonpitohon.
AINO.
Jätä jo riitojen rapina.
Käy keralla tanhusille!
Jo perhotkin pelmuavat,
Eikö nuoret —
KIRRI (viepi Ainon karkeloon).
Käymme sitten!
Vaikka karhuna ärisen —
Tanssivat kisakentällä toisten keralla. Välillä
pysähtyvät keskusteluun, jonka ohella Kirri äkäisesti
viittoo Väinöä ja Tainaa.
VÄINÖ (itsekseen).
Noin ne liikkuvat puroset,
Läikkyvät matalat lammet,
Kuin tuo nuori kevätkansa.
Minäpä merenä läikyn,
Ääretönnä, pohjatonna.
TAINA (Väinölle).
Olet suurin sulhasista,
Urohistakin ylevin.
Viisautesi kuin virta
Kalevalan kaunistavi, —
Miks olet tok' aina yksin,
Löytämättä vertaistasi?
Kuin pyhä Jumalan tammi,
Joka pilviä piteli.
Ottavat ne muut osansa,
Sinä et sydäntä löydä.
VÄINÖ.
Kipeästi koskettelet,
Taina Joukolan emäntä.
Kun olen poika suuren Luojan,
Esikoinen Luonnottaren,
Koko luonto on minussa
Etsinyt edustajansa.
Muissa löydän vaan muruja,
Osan siellä, toisen täällä,
Löydä en koko vastinetta
Näillä pitkillä pihoilla.
Muut osiksi oivaltavat,
Yksi ymmärtää minua
Kokonani, kaikkineni:
Se on Luonnotar emoni,
Jolle pulmani puhelen.
Siitä kärsin katkerasti,
Että en ilmoilta näiltä
Löydä tyyntä tyttölasta
Povelleni painaakseni.
Tuolla on kansa karkelossa,
Miehet naistensa keralla,
Luonnon murtuneet muruset
Toisihinsa tarttuneina.
Siell' on Ainosi sorea,
Kuin on aamu kultakutri,
Josta on metsä mielissänsä,
Metsän linnut liikutetut,
Aaltoset ihastuksissa,
Kalat karkelon halussa;
Josta on oras iloinen,
Tahtoen tähälle nousta
Käen kukkuma-ajalla.
Niin on tyttösi suloinen
Kevät ihmisen asussa,
Mutta ei kevät minulle —
Minulle suruinen syksy! —
Kevähäni on keikkumassa
Pätöisen Kirrin keralla.
TAINA.
Kuulenko sinulta tuota,
Suvantolan suurimmalta?
VÄINÖ.
Ei ole minulla tässä
Suuren suuria oloja:
Näet rantani rahaiset
Kaunihiksi, kukkiviksi,
Sinisen Suvannon rannat
Laivoinensa, lastinensa.
Niityn niemet, pellon pielet,
Metsän riistaisen, rehevän.
Näet aittani mäellä,
Talon vahvan vastapäätä,
Täynnä vanhoja eloja.
Tunnet karjan kiiltokarvan,
Utarilla uhkuvilla,
Tuhatkunta sarvipäätä.
Huoli en mainita hepoja,
Vetäjöitä, juoksijoita,
Väkeviä, välkkyviä —
Lie niitä satasen verran.
Mut olen parasta vailla:
Kotini valoa vailla,
Lieteni lämmittäjätä,
Jolle kaikesta jakaisin,
Lahjoistani, lauluistani.
TAINA.
Tuota on kumma kuullakseni!
Kun olet kuulu loitsijaksi,
Niin mikset kevättä kiehdo
Sylihisi, rinnoillesi
Iäksi ilonpitohon?
Miksi, nähtyäs ihanan,
Hellyt, pehmenet kuin lapsi?
Narri mies on naimatonna
Nuorten naisien keralla.
Ken lie urhoksi kyhätty,
Vasta on urho naituansa,
Viisas vaimon saatuansa.
Ota vaimo, Väinämöinen.
Ei ole tytöistä puute
Kalevalassa, Pohjolassa
Eikä Joukolan joella!
VÄINÖ.
Olisitko oikeassa,
Jalo Joukolan emäntä.
Tehkämme tukeva liitto,
Väinöläiset, Joukolaiset!
Ei veroja eikä verta,
Ei sortoa, ei sotia —
Rakkauden, rauhan liitto
Väinön ja Joukolan välillä!
TAINA.
Tässä tarjoan käteni.
VÄINÖ.
Käsi kättä vahvistavi.
Ylentäen haarikan.
Kalevaiset, Joukolaiset!
Juokaamme sovintosarkka,
Ystävin elääksemme
Kuin saman emosen lapset!
Vieretysten viljelkämme
Näitä pohjolan periä!
Kylmän ja pimeän valta
Voittakamme yhteisvoimin!
Kansa kertaa viimeisen säkeen. Väinö ja Taina
käyvät keskustellen perälle.
PELLERVO (Koukille).
Tämä miellyttää minua;
Niin saloja valloitamme
Sutten, karhujen käsistä!
KOUKI.
Tätä liittoa epäilen —
Liittoa susien kanssa!
PELLERVO (osoittaen Ainoa).
Tuota lastako sudeksi —
KOUKI.
Mutta Kirrin? —
PELLERVO.
Kesytämme.
Siirtyvät puhellen perälle.
KIRRI (syrjässä).
Kautta kosken vaahtoharjan!
Tämä liitto on kavala
Juoni vasten Joukolata!
AINO (lähestyen Kirriä).
Juo, Kirri, sovintosarkka!
Miksi paisut noin pahaksi?
KIRRI.
Minä juon käärmehen kähyjä
Kostoksi kohisevaksi!
AINO.
Olet julma, Kirri! — Väistyn.
Kirrikin väistyy erään puun varjoon, jossa seistä
murjottaa nurjana.
AINO (itsekseen).
Mihin nyt tyttönen menisin?
Kaikki on niin kummallista.
Kirrikin pahalla päällä.
Väinö! — hän on ihme aivan.
Niin vetävä, kiehtovainen.
Miksi kuitenkin vapisen?
Väinön riemu Kirrin tuska,
Väinön tuska Kirrin riemu.
Miksi? — tuota en käsitä.
On kuin kiskoisi minua
Toinen sieltä, toinen täältä.
Tietäisinkö mitä tahdon,
Mitä toivon, mitä tunnen!
VÄINÖ (Tainalle).
Toit minulle turkiksia.
Annan sulle vastalahjan:
Helmyet merensiniset,
Vitjat kullan viipaleiset.
Ne jos annat Ainollesi,
Iloitsen ikäni kaiken.
TAINA.
Lahjasi on meille kallis,
Joukolan ylevin aarre.
VÄINÖ.
Aarre sulla on ylevin
Armas Aino tyttäresi.
TAINA.
Mutta on poikakin minulla,
Nuori, villi Joukahainen,
Jolla on veressä vaino.
Hän on Ainonkin isäntä.
Isä on vanha vaivaloinen,
Emon valta on vähäinen,
Jouko on nopsa ja utala.
Hänet voita laulullasi!
Nuoret voitti: kaikki voitti.
VÄINÖ (erikseen).
Jouko — nuori kiihkomieli,
Salajuonien kutoja,
Salajousen jännittäjä,
Kerskuja, pönäkkä, narri —
Tuhma on oma tuhonsa!
Tainalle:
Joudu, Taina, tyttöinesi!
Näytän teille puun parahan,
Jolla kukkuaa käkeni:
Se on tuskieni tulkki,
Ilonikin ilmoittaja.
TAINA.
Tule, Aino tyttiseni!
Aino seuraa hajamielin.
Käki lie kesympi täällä
Väinön laulujen likellä:
Kukkuaa ihanan onnen.
Väinö, Taina ja Aino väistyvät oikealle.
KIRRI (silmillään vakoillen Ainoa).
Tuonne se pakeni Aino. —
Voi minua mieletöntä!
Tanssijoita siirtyy kisakentältä etualalle.
KYLLI.
Itke, Kirri, ja kiroa!
Aino on vene vierimässä.
Väinö ei vähällä heitä
Sydämmen sytyttäjäänsä.
Hän ajaa kuin aurinkoinen
Aamutähteä jälessä,
Kunne saapi sen syliinsä.
YLLI.
Taikka taivahan ulappa
Upottavi tähti raukan.
Niin voipi tytölle käydä
Paetessa partasuuta.
KIRRI.
Pois utalat ennustajat!
Itse joudatte jokehen.
KOUKI.
Mitä pullikka puhelet
Kalevalan kaunihille!
KIRRI.
Kaunis on kaskessa kanto!
KOUKI.
Olet mies pahan sisuinen.
KYLLI.
On sillä sakea sappi,
Joka kultansa kadotti.
KIRRI.
Ei ota mun kaunistani,
Ei hyvällä, ei pahalla —
Vanha Väinö ei ikinä!
PELLERVO.
Väinö on nuori vanhanakin:
Rautatammi ei rapistu.
SIIRA.
Tässä on sarja sulhasia:
Itko, Pitko, Tiira, Siira.
Reima miehiä jokainen.
Kaikilla on meillä naiset:
Airi, Mairi, Hemmi, Lemmi,
Kaikki Joukolan joelta,
Kevätjuhlan kukkasia.
Tänne jäätte, eikö totta?
AIRI.
Totta, jos hyvin pidätte.
SIIRA.
Ei se suistunut sudelle,
Joka suistui sulhaselle.
AIRI.
Jätä jo, Kirri, musta mieli!
Vieras vaimoksi parempi.
Lepytä Suvannon tyttö,
Vie se keikkuen kotihin.
KYLLI.
Se se joutuisi sudelle,
Joka Kirrin kumppaniksi!
KIRRI (viskaa simakannusta Joukolan tyttöjen päälle).
Tuossa tyttö turvakoille,
Jotka pettävät pesänsä —
Silmille rupainen sima!
Suvantolan väki karkaa Kirrin kimppuun.
PELLERVO (välittäjänä).
Heretkätte, heittäkätte!
Paha ei ruoskien parane.
Ei sovi Suvannon miesten
Hosua humalapäistä.
KOUKI.
Tämäpä Remusen poika
Se ensin nujakan nosti.
Me kun muut sovuksi joimme,
Hän se viskeli vihoja. —
Kehno moista kärsiköön!
KIRRI.
Oma on mieleni minulla.
En punatulkkana turise
Enkä tee tiasen lailla,
Muiden tahtoa totellen:
Teen mitä hyväksi tunnen
Itse ilman neuvomatta.
KOUKI.
"Teetkö min hyväksi tunnet?"
Kysyi koira ilvekseltä.
Vastineeks' söi ilves koiran. —
Sanopa, äkäinen ilves,
Kenen on valta näillä mailla,
Metsänkö vai pellon valta? —
Koska noin pelmuat pahasti.
KIRRI.
Ei ole vapaitten valta,
Kosk' ei kestä keikkumista.
KOUKI.
On valon ja päivän valta,
Joka ei riitoja rakasta.
Kesyt kulkevat vapaina,
Villit kiinni kahlehissa.
KIRRI.
Vain et riitoja rakasta!
Tulin tänne, niin osoitit:
"Tuolla on takana Kirri,
Joukolaisten joukon jatko!"
KOUKI.
Se oli totta leikitellen.
KIRRI.
Vielä näyttelen tosia,
Toimitan tuhat susia
Karjanne kadottajaksi,
Sukunne surmaajaksi,
Valtanne vajottajaksi!
PELLERVO (tyynesti).
Jo lopeta loitsintasi.
Noita ei vapise Väinö.
Laulu on mahti näillä mailla,
Viisaus urosten miekka.
Ei yön, ei petojen uhka
Säikytä Suvantolaista.
Ukko on urosten turva,
Suoja kaiken viljelyksen.
Hän se julki julmurista
Tehdä voi tasaisen miehen,
Hänpä voi verenhimoisen
Maahan paiskata poroksi!
KOUKI.
Kuulitko, kopea kukko!
KIRRI (paiskaa Koukia poskelle).
Tuossa tillikka sinulle,
Jotta et nousisi nokalle!
KOUKI (tarttuen Kirrin kurkkuun).
Kurja mies — sinut lopetan!
Pojat, karhunkeihäs tänne!
Joukko metsämiehiä kokoontuu yhteen rytyyn.
PELLERVO (menee häätäen väliin).
Heretkätte, kun sanonkin,
Heretkätte joutavasta!
NUORI JOUKO (syöksähtäen äkkiä vasemmalta).
Väistykätte, Väinöläiset,
Kirriä kurittamasta!
Rehennellen:
Tässä on tulinen miekka,
Jolla puollan poikiani,
Isketän joka ikistä,
Joka päälle pakkaupi
Halki pään, läpi sydämmen,
Että maksa maalle käypi.
On tässä urosten verta,
Kymmenenkin miehen verta!
KOUKI (kiihkossa).
Varjele, vakainen luoja,
Ettemme kurista kourin
Tuota tuhman röyhkeätä! —
PELLERVO.
Tuolta on tulossa Väinö! —
KIRRI (vetäen Joukoa syrjään).
Kuule, veikko, kun sanelen! —
Tuolta Väinö väänteleikse,
Käypi siskosi sivulla. —
Laululla hänet lumosi,
Hänet ja hyvän emosi,
Häpeäksi heimollesi.
Nyt varusta voittosille —
Lauluin taikka miekoin — muista!
Jouko ja Kirri jatkavat syrjässä keskustelua. Väinö,
Taina ja Aino tulevat oikealta, Aino edellä. Väinö
kääntyy keskustelemaan Koukin ja Pellervon kanssa.
AINO (juosten veljensä luo).
Jouko, viljon veljyeni!
Tulitkin kevätkisoihin.
NUORI JOUKO (jurona).
Tulin, sisko, turvaksesi.
Voi siskoni, voi emoni!
TAINA (läheten Joukoa).
Ei ole syytä voivotella.
Enemp' on ilohon syytä.
AINO.
Miksi näytät noin tylyltä?
Toitko myrskyn tullessasi?
On kevät, olethan nuori.
Miksi et iloita voisi?
Tunnetko tuon vienon tuoksun,
Jota tuuli lennättävi?
Se on kukkien rukous,
Että ei vihuri veisi
Luonnolta kevätiloja —
Minunkin rukoukseni.
NUORI JOUKO.
Olet lapsi neuvojaksi.
Anna huolia urosten.
Alkaa käen yhtäjaksoinen kukunta.
Väinö sekä kansa paljastavat päänsä.
AINO.
Veljyt, kuulehan käkeä!
VÄINÖ.
Kukkuos, kevätkäkeni,
Öin, päivin, illoin ja aamuin
Ihaniksi ilmojamme,
Mieluisiksi metsiämme,
Rahaisiksi rantojamme,
Viljaisiksi vainiomme!
Kukkuos vihaiset mielet
Rakkahiksi, rauhaisiksi
Suomen suurelle suvulle!
Kaikki kattavat jälleen päänsä.
NUORI JOUKO (astuu röyhkeästi Väinön eteen).
Terve, vanha Väinö! — Tässä
Näet nuoren Joukourhon!
VÄINÖ.
Terve, terve, nuori Jouko!
Sima ja iloinen seura
Tääll' on vierasten varalla.
NUORI JOUKO (kuin edellä).
En simoja, en iloja
Tullut täältä etsimään.
Vaadin Väinön suurisuisen
Laulusille, voittosille.
Kautta nuoleni sulitun,
Kautta miekan mieluisimman
Vannon Väinön laulavani
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon!
Levottomuutta. Väinöläiset tarttuvat aseihin;
Jouko ja Kirrikin tempaavat miekkansa.
VÄINÖ (tyyneesti).
Pankatte levolle miekka!
Käyttää rosvokin asetta,
Mieltä vaan on urhon päässä —
Lauluin nyt sotia käymme.