TOINEN NÄYTÖS.
ENSI KUVAUS.
Joukolan suuri savupirtti. Perällä ovi. Oikealla avotakka, vasemmalla pitkä pöytä sekä kasinkivet, joilla SINIKKA jauhaa. NUORI JOUKO ja KIRRI varustelevat aseitaan. TAINA kehrää värttinällä, AINO pesee astioita.
KIRRI.
Jos jotakin unohtaisit,
Voisin syrjästä sysätä
Suuhusi sukevan mutkan,
Johon Väinö vierähtäisi
Kuin ovela Hiiden hirvi.
NUORI JOUKO.
Tulla voit todistajaksi,
Vaan et neuvonantajaksi:
On älyä itselläni
Vaikka Väinönkin varalta.
KIRRI.
Sanoin vaan sitä sanaksi;
"Jos" sanoin ja jos on jos.
SINIKKA (syrjässä).
Sen tuhannen venkaleita!
"Jos on jos!" Mut jospa hiisi
Toisi teille surmaa viisi.
Orja tässä kiertää, jauhaa,
Saapi tuskin öisin rauhaa.
Syöjätär jos oisin, söisin
Teistä lihan luista öisin!
NUORI JOUKO.
Orja ryökälekö siellä! —
Kirri, myrkytitkö nuolet?
KIRRI.
Tein sen.
NUORI JOUKO.
Jos aseissa Kouki
Vastahamme rynnistäisi —
KIRRI.
Nuolen saisi, siihen jäisi.
Sivaltaisin sitte miekan,
Pään pahalta pirstoaisin.
SINIKKA (syrjässä).
Mut jos luutuisi kätesi,
Menettäisit itse pääsi!
NUORI JOUKO.
Jousi matkahan ja miekka,
Se on tietty, miehen merkit.
Mut paras ase on loitsu,
Jota kuulevat jumalat,
Vapisevat luonnon voimat.
SINIKKA.
Piimäparran viisautta!
Kavahda, kavala Jouko,
Ei sinua Väinö väisty.
Sun manaa hän maan omaksi,
Jottet nouse nostamatta
Kotias kohentamaan!
Muut säikähtyvät.
NUORI JOUKO (tarttuen orjaan).
Sinut, sen kirottu orja,
Lyön liivaksi, maan mäsäksi,
Jollet suutasi tukitse!
Orja valittaa.
KIRRI.
Kurista katala riepu!
AINO.
Ei sovi sinulle, veikko,
Käydä orjahan käsiksi.
KIRRI (syrjässä).
Se on tyttö — aina armas!
NUORI JOUKO.
Olet, sisko, oikeassa.
Henkipattosen pelastit.
On sotia suurempia
Käydä nuoren Joukahaisen —
Ei orjan opettaminen.
TAINA.
On salossa saartamista
Pelloksi ja niittymaaksi,
Kirvehen ja kuokan työtä.
On susia, karhujakin,
Ne kukista kankahilta,
Että ei katoa karja
Eikä lapset laitumilta.
Niissä voimasi osoita
Kuin väkevä Suvannon urho —
Se on sankarin tekoa!
NUORI JOUKO.
Säästä jo, emo, sanasi
Väkevästä vääntäjästä!
Etkö aavista tuhoa?
Päivän matkan pääss' on Väinö
Peltoinensa, niittyinensä:
Kalat on katoamassa,
Otukset vähenemässä
Kaskitulten tuprutessa.
Vieläkö minun pitäisi
Riistametsät maahan lyödä?
Minunko ajaa orava
Oksalta iloitsemasta,
Rikkoa repojen rauha,
Kontion kotielämä,
Pyyt ja metsot pyörrytellä,
Puut tuhaksi polttamalla?
Niin itse Tapion valta
Kukistuisi kunniatta
Isien iki saloilta.
VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut
sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän
koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.
VANHA JOUKO.
En kehoita kaskimaaksi
Saloja kukistamaan.
Kalanpyynti, metsänkäynti,
Ne minulle mieluisimmat,
Niillä ne eli isätkin,
Etköpä sinäi eläne. —
Mut elä sopua sorra
Väinön ja itsesi välillä.
Suloinen on rauhan riista,
Makea sovinnon malja.
Niist' on nouseva kotisi,
Vaan ei vainon pyörtehestä.
NUORI JOUKO.
Oi isoni, oi emoni!
Ei nyt verta vuodatella.
Väinön laulut, Väinön maine,
Ne minua ahdistavat,
Jott' on pääni pälkähässä —
Laulan öilläkin unissa.
VANHA JOUKO.
Väinön laulut — Väinön maine!
TAINA.
Vedä et vertoja hänelle! —
Olet lapsi laulajaksi
Suuren laulajan keralla.
NUORI JOUKO.
Heikko on emoni usko.
AINO (harkiten itsekseen).
Veljenikö laulajaksi! —
Väinön kanssa voittosille? —
Iloksiko vai suruksi? —
Suruksi koko suvulle.
KIRRI.
Miksi, Aino, noin epäilet?
Miksi aavistat pahoja?
Etkö voisi nyt iloita
Tuumistamme urhokkaista?
AINO.
Suon teille suvisen ilman,
Vaan ei myrskyt vallassani.
Tuolla on ihana ranta,
Tyyni, kaunis lummepauni. —
Siell' olen istunut kivellä. —
Mutta mies sota-oritta
Viepi vettä sotkemaan: —
Vesi on samea, synkkä,
Siihen ei kuvastu kukka,
Lehto eikä päivän silmä —
Miksi ei vesi iloitse?
NUORI JOUKO.
Aika on veden iloita,
Kun on orhi uitettuna.
Aika naisten naureskella,
Kun on voitettuna Väinö.
AINO (jatkaa).
Taikka tuolla on ulappa,
Tyyni, kirkas; alli uipi
Siellä joutsenen keralla.
Soutelen minäkin siellä,
Vieno tyttö venhosessa,
Ihanuutta ihmettelen:
Taivas yllä, taivas alla,
Kummallakin kultakehrä,
Välillä ihana ilma,
Rannat kaikki rauhalliset,
Puu ei nuoku, leht' ei liiku,
Linnut vaan visertelevät;
Mieleni mesiherana
Lauluksi solahtelevi,
Rannan kaikua tavaten. —
Mutta äkkiä idästä
Ratkeaa raju vihuri,
Pilven tönkän työnnältävi
Päälle järven rauhallisen: —
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves'sihinä, ves'sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
Minä lapsi tyynen lammen
Kalpeana kaarittelen
Kotirannan ruohikkoon —
Jollen vierähdä vetehen.
Miks'ei päivä maille pääse?
Miksi en ilosta laula?
NUORI JOUKO.
Aika on auringon näkyä,
Kun on myrsky mailta mennyt.
Aika tyttöjen iloita,
Vihollisen voitettua.
KIRRI.
Luota, Aino, veljyeesi!
Kuuletpa hänessä miehen,
Jok' on suustansa sulava
Eikä taidossa takellu.
TAINA (tarttuen Nuorta Joukoa käteen).
Sanon, kuule poikueni:
Jätä hurja kilpakiihko,
Sammuta vihainen mieli.
Kestä et Väinön viisautta,
Käypi kuin kevätlumelle:
Päivän kanssa taistellessa
Masentui se maan rakohon.
Talven puolesta sinäkin,
Kuin Puhurin julma poika
Taistelet kevättä vasten,
Viisautta, viljelystä,
Suvituulen mieltä vasten.
NUORI JOUKO.
Sepä on mies kovin ylevä,
Se Suvannon suurisuinen:
Naisen mieli on matala,
Senkin tyyten tyhjenteli
Viekkahilla virsillään.
AINO.
Jouko, veljyeni!
NUORI JOUKO.
Poistu,
Sisko! Sin' et tunne tuota,
Minkä loi kevät minuhun,
Mustan kiihkon.
AINO.
Sit' en tunne.
Tunnen vaan oman tilani.
Ajattelehan orasta,
Hangen alla uinuvata.
Se kevättä vartoi, vartoi,
Toivoi putkelle puheta,
Kukkiakin päivän alla,
Nauttia kevät-iloja.
Niin tulikin keito kevät,
Päivin paistoi, öin pakasti,
Söi orahan onnen toivon,
Ilon kuihdutti kukalta.
Niin uneksin, niin odotin,
Niin olen pettynyt minäkin.
NUORI JOUKO.
Heitä jo lapsien tarinat!
AINO (jatkaa).
Ajattele aurinkoa,
Joka aamua odotti,
Päästäksensä päilymään
Maan vesille, viertomaille,
Maan saloille, sammalille,
Eläimille, ihmisille.
Tuota toivoi ja odotti.
Mut oli ylennyt maasta
Inha usva taivahalle.
Se pimitti päivän silmän,
Aurinko sumuhun nukkui. —
Niin on mieleni minunkin,
Unelmani usvan alla.
NUORI JOUKO.
Pelkosi on joutavata,
Turinata tuhman linnun.
Ei sovi tuot' urhon kuulla,
Vesi ei olvesta vetele.
AINO (jatkaa).
Ajattele kevätpääsky,
Tullut tänne muilta mailta,
Kuvannut vihantanurmen,
Lehtiä ja kukkasia,
Tuulta lemmen lämpimätä,
Pesän pehmoisen tekoa.
Mitä on tavannut täällä? —
Karkean lumivihurin,
Tuulen tuiman ja purevan.
Minäkin, poloinen pääsky,
Kevättäni kaipaelen —
Sinä valmistat vihurin.
KIRRI (heltyneenä).
Haastat silmäni vesille. —
Jouko, heitämmekö retken?
Rakennammeko sopua
Väinön ja Joukolan välille?
NUORI JOUKO (ärtyneenä).
Senkö on kevät sinussa
Herättänyt heikon mielen,
Jotta naisien narina
Sammutti sotahalusi?
Jää kotihin kurja, raukka,
Piile kannon juuren alle,
Tonki siellä mäyrän kanssa,
Multakärsä Kirri, tonki!
Lähden yksin.
KIRRI (raivostuen).
Solvaisetko?
Julma Jouko, solvaisetko?
Tahdotko tapella ensin?
Nyrkillä tai tapparalla?
Nostaa kätensä, vasen nyrkissä, oikea tapparassa.
NUORI JOUKO.
Vaikkapa tuliterällä.
Sinikka nauraa kamalasti, mutta säpsähtää omaa
nauruansa. Taina ja Aino välittävät riidan.
TAINA.
Taatto auta tappeluista!
KIRRI (hillittyneenä).
Jos ei siskoas olisi,
Näyttäisin mihinkä pystyn.
VANHA JOUKO (vakaisesti).
Kuulkatte, pojat, tarina! —
Riitelivät sorsanpojat
Kotirannan kaislikossa.
Niin tuli topakka kyttä,
Rantoja se hiipi, hiipi.
Mut sit' ei näe sorsanpojat,
Riidellä rapistellessa.
Kyttä jousensa viritti,
Sihtas, tähtäs — laukaisi: —
Siihen sorsanpojat sortui.
Sopikatte, sorsanpojat!
KIRRI (Nuorelle Joukolle).
Kättä anna, veikko!
NUORI JOUKO.
Tässä.
KIRRI (vetäen Joukon syrjään).
Tietäisit mitä minussa
Herätti kytevä kevät:
Kaksi kiihkoista halua
Talven kaiken hautunutta
Niinkuin koski kohvan alla:
Raju rakkaus on toinen,
Taudin kuumeisen tapainen;
Toisen on nimi musta mieli,
Rakkauden synkkä varjo.
Ne nyt reutovat minussa,
Johtavat joka tekoa.
Milloin hellyn niinkuin tässä,
Aino kun satutti sanoilla.
Taikka kolkkona epäilen,
Toivotonna, vaikka lemmin —
Silloin kiihdyn katkeraksi,
Satelen vihasanoja
Niinkuin suolan järkäleitä,
Joita haavoihin hajotan
Suosimatta, säälimättä,
Vaikk' olis vamma vaivaisella,
Sitäkin kirvellyttäisin.
NUORI JOUKO.
Se minunkin mieleheni.
Säälisitkö, heltyisitkö,
Et ikinä naista saisi —
Saisit naurun, pitkän pilkan.
Sen sylihin suostuu nainen,
Ketä on pelätä pakko.
Kuka on ankara ja kumma,
Sen etehen antauvi
Hän kuin laakso vuoren alle,
Nöyrin, notkahtavin mielin.
KIRRI.
Oletpa kokenut koira,
Kun tunnet otuksen oikut.
NUORI JOUKO.
Tunnen vieläkin enemmän:
Kun tulet todistajaksi
Voimistani, voitostani,
Kun kukistan Väinämöisen,
Niin voit urhona palata
Keralla parahan urhon,
Olet yksi kummemmista,
Voitat tyttöjä tukulta,
Väistät rinnaltasi Väinön,
Mustan mielesi valostat.
Eikö totta?
KIRRI.
Totta lausut.
Väinön, juuri Väinön soisin
Manan eukolle vävyksi. —
Kanssas lähden.
NUORI JOUKO.
Kelpo Kirri.
Lähtekämme!
VANHA JOUKO.
Kuule, poika!
Minuss' ei kevät herätä,
Ei haluja, ei himoja.
Herätti toki kipuja,
Tuskia unettomia
Ilmoja ennustamaan;
Muistoja herätti monta
Nuoria varoittamaan:
Menet kerskaten sotahan,
Silmäpuolena palajat.
NUORI JOUKO (halveksien).
Höpiset, isäni vanha!
Keskustelee Kirrin kanssa.
SINIKKA (syrjässä)
Kevät! — näytithän minulle,
Kuinka kahlehensa luonto
Katkoi, pursuten, poristen
Vapahasti, vallatonna. —
Miksi et minua, kevät,
Päästä orjan pälkähästä?
Ikävän herätit hurjan,
Tuskan toivottoman, kurjan.
Epätoivoisesti.
Orja raukan on elämä
Kuin polulla ruohon silmän,
Poljettuna, sorrettuna.
NUORI JOUKO (äkisti).
Niinkuin nuoli päätös lensi.
Hyväst', äiti!
TAINA.
Poikueni!
Kuulehan keväimen kieltä
Äitisi sydämen kautta!
Syvältä kuin talven alta
Toiveheni tulvehtivat:
Soisin vuotavan metenä
Lasteni perintömaitten,
Kukkivina, marjavina,
Viljoina vihottavina —
Itse unena unhottuisin.
Kuulisinko suut sulina
Rakkautta rallattavan,
Kuuluttavan kunniata
Lasteni kotipihoilla —
Itse kuin kaste katoaisin.
Joukoseni, poikueni!
Riistäisitkö nyt minulta
Toivoni toteumasta?
Äitisi suruilta säästä!
Jos menetkin Väinön maille,
Tee sopu, rakenna rauha.
Päätä se lujalla mielin!
NUORI JOUKO.
Oi, emoni, kantajani!
Tunne mieleni tukala,
Niin et vaadi vaikeinta.
Maan sydäntä routa särki,
Minun mieltäni pakotti
Kaiken talvea ajatus,
Outo, katkera ja kolkko.
Kevätlämmin hautoi roudan,
Vapautti luonnonvoimat,
Riihottomat, vallattomat
Tulvina tuhoamaan, —
Kirren alta kyyn herätti.
Niin minunkin mielessäni
Keväthelle, tuuli, kaste
Herätti himojen tulvan,
Hävityshaluisen parven,
Villimmän kuin metsän karja
Janoisena, nälkäisenä —
Herätti käteisen kyynkin:
Sen sihinä, sen sohina
On vereni vellotellut,
Etten voi levätä ennen
Kuin olen laulanut Väinön
Suin sytehen, päin savehen,
Parrasta Puhurin suohon.
VANHA JOUKO.
Kateus syö miehen mielen,
Että ei tuhoa tunne.
Luonto on luettavasi,
Elämä opittavasi.
Työtä tehden tyynin mielin
Viisastut iän keralla.
Työ, sovinto — —
NUORI JOUKO (halveksien).
Tuota kuulen!
Tyyntä tuopi kerran hauta.
Viisautt' on itselläni,
On himoja kiihkoisia.
TAINA.
Sitä jo pelkäsin sinusta,
Kun olit piennä piimäsuuna:
Perho kun kukilla pelmi,
Silvoit sen ohuet siivet;
Rastahan pojat sokeat
Viskoit virtahan pesästä,
Et suonut emon iloita.
Nähtyäs iloisen lapsen,
Sitä viskelit vihalla,
Iloitsit kun näit sen itkun. —
Tuota jo varoitin silloin.
VANHA JOUKO (Tainalle).
Annahan pojan kokea,
Päästä lentohon lepakko.
Kylän ansat on opiksi.
Päästä, sanon.
TAINA (Joukolle).
Mennös, mennös!
AINO.
Jouko, Jouko!
KIRRI.
Rientäkämme!
NUORI JOUKO (ylpeästi).
Hyvä on isoni tieto,
Emoni sitäi parempi,
Oma tietoni ylinnä!
Jouko ja Kirri lähtevät.
SINIKKA.
Vastahasi, julma Jouko,
Surmaksi susimeteli!
TOINEN KUVAUS
Metsätie.
NUORI JOUKO.
Tässä on parahin paikka:
Siellä suo, vetelä täällä,
Keskellä tasainen tanner.
Tästä on tapa hänellä
Käydä Ilmarin talossa
Näissä päivin.
KIRRI.
Mies keralla,
Kun hän käypi kukkumassa.
NUORI JOUKO.
Sano: ulvomassa! Kilvan
Huutavat saloja pitkin,
Jotta kansa kummastuisi,
Kertoisi ja kuuluttaisi
Mainetta mokoman miehen,
Vallanpyytäjän pahimman.
KIRRI.
Lausunut on laulavansa
Suloksi vesille, maille,
Ihmisten muka iloksi.
NUORI JOUKO.
Luota tuota!
KIRRI.
Että mettä
Keittävät koskessa kuohut.
Minkä lie iloksi pyylle
Metsämiehen piipotukset.
NUORI JOUKO.
Hah, ha ha! sen lausuit totta.
KIRRI.
Mutta sillä on ukolla
Tietojakin, taitojakin.
NUORI JOUKO.
Tietojako, lausut?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan: jokainen meistä
Tietomies on laatuansa.
NUORI JOUKO.
Jokainenko, lausut?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan: kukin etevä
Mies, itse ajatteleva
Urho, sankari tai noita
Jotakin tajuta voipi
Uutta muille ja minulle,
Kun annaikse aatoksihin:
Niin miks'et sinäkin voisi,
Mies etevin näillä mailla?
Päästele sitä sanoiksi,
Mikä on aito joukolaista,
Mist' olet vakava, varma.
NUORI JOUKO.
Neuvotko minua?
KIRRI.
Enkä.
Tarkoitan, ett' innostuisit,
Siksi ärsytän sinua.
NUORI JOUKO (huitoen ja reutoen).
Innostuisinko? — — — se sattui!
Nyt olis paininta parahin.
Se veriä liikuttaisi. —
Käymmekö käsirysyhyn,
Kirri!
KIRRI.
Niinkuin aika poika!
Vyöltä vaiko rinnuksista?
NUORI JOUKO (käyden käsiksi).
Rinnuspaini! — Täm' ei tepsi.
Vyöltä! — Täm' on vankempata. —
Heilauta!
KIRRI.
Keikauta!
NUORI JOUKO.
Nuoremp' ensin!
KIRRI.
Kopsis!
NUORI JOUKO.
Ropsis! —
Tuossa kinnerit sojossa.
Mihin pystyt?
KIRRI.
Päästä! —
(noustuaan)
Vielä!
NUORI JOUKO.
Koita!
KIRRI.
Kopsis!
NUORI JOUKO.
Ropsis!
KIRRI.
Eipä. —
Kapsis!
NUORI JOUKO.
Rapsis! — Toisen kerran!
Siin' on poika pempullansa.
KIRRI.
Kolmas kerta! Päästä!
NUORI JOUKO.
Nouse!
KIRRI (noustuaan).
Annahan hövellän hiukka.
NUORI JOUKO.
Läähätät kuin lahnan poika
Katiskassa.
KIRRI.
Kolmas voitto
Miehen voitto.
NUORI JOUKO.
Koita, koita!
KIRRI.
Nyt käsiksi!
NUORI JOUKO.
Rimpuelet!
KIRRI.
Loiskis!
NUORI JOUKO.
Roiskis! — Tunnustatko,
Ett' olet kumottu karhu?
KIRRI.
Mies olet juukelin jämäkkä!
Salolta kuuluu säestettyä laulua.
NUORI JOUKO.
Nyt on kuumakin vereni.
Pelvotonna — — —
KIRRI.
Kuule! — Kuule! —
Hoilotusta —
NUORI JOUKO.
Tässä tiellä
Istun, varron enkä järky. —
Vastahani istu, Kirri!
Lyökämme käsi kätehen,
Laulakamme! Kirri, säestä!
KIRRI (istuu polulle Joukon vastapäätä).
Vetelehän! Kyllä koitan.
NUORI JOUKO (laulaa käsi kädessä Kirrin säestäessä).
Laulu on Lapista tuotu,
Kesäpeuran kielen alta,
Talvisen vasikan suusta,
Lapin lintujen nokasta.
VÄINÖ (tulee Koukin keralla oikealta).
Kenen soi kujerrus täällä?
Kuka on kurja tielle käynyt?
Jouko ja Kirri kavahtavat seisaalleen.
NUORI JOUKO.
Mie olen nuori Joukahainen.
Mit' olet sukua itse
Kurjanlaista?
VÄINÖ.
Kun liet nuori,
Niin väistäite vanhempata.
NUORI JOUKO (rehentelevästi).
Vähä on vuosista väliä.
Tietävämpi tielle jääpi.
Lienet vanha Väinämöinen,
Niin lähdemme laulusille.
VÄINÖ.
Mitäpä minusta liene.
Ain' olen elellyt näillä
Kotipellon pientarilla,
Kuunnellut kotikäkeä.
Vaan jos kuitenkin halajat,
Sano mit' ylintä tiedät.
NUORI JOUKO (yhä kiihtyvästi syytäen).
Tiedänpä minä jotakin:
Räppänä on liki lakea,
Kiuasta liki on lieska,
Hyvä on hylkehen eleä;
Luotansa lohia syöpi,
Sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot,
Lohella laki tasainen;
Hauki hallalla kutevi;
Ahven arka, kyrmyniska
Syys-ajat syvällä uipi,
Kesät rannalla kutevi.
Vielä tiedän muunkin tiedon:
Pohjola porolla kynti,
Etelä emähevolla,
Takalappi tarvahalla,
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.
Kolme on koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Katrakoski Karjalassa,
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Yli käynyttä Imatran.
VÄINÖ.
Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon
Eikä miehen naisekkaan. —
Sano syntyjä syviä!
NUORI JOUKO (syytäen).
Tiedän mä tiasen synnyn,
Tiedän linnuksi tiasen,
Kyyn viherän käärmeheksi,
Kiiskisen veden kalaksi;
Raudan tiedän raukeaksi,
Mustan mullan muikeaksi,
Varin veen on vaikeaksi,
Tulen polttaman pahaksi.
Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Raudan alku ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta.
Mätäs on märkä maita vanhin,
Paju puita ensimmäinen,
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania.
VÄINÖ.
Muistatko mitä enemmin.
Vain jo loppuivat lorusi?
NUORI JOUKO.
Muistanpa ajan mokoman,
Kun olin merta kyntämässä,
Meren kolkat kuokkimassa,
Kalahaudat kaivamassa,
Sydänveet syventämässä,
Lampiveet on laskemassa,
Mäet mylleröittämässä,
Louhet luomassa kokohon.
Viel' olin miesnä kuuentena
Tätä maata saataessa
Ilmoa suettaessa,
Ilman pieltä pistämässä,
Taivon kaarta kantamassa,
Kuuhutta kulettamassa,
Aurinkoa auttamassa,
Otavaa ojentamassa,
Taivoa tähittämässä.
VÄINÖ.
Jo varsin valehtelitkin!
Ei sinua nähty, kuultu
Tätä maata tehtäessä,
Taivasta asettaessa.
NUORI JOUKO (röyhkeästi).
Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
Laulaja laveasuinen,
Tartu kalpahan käsiksi.
Vetää miekkansa; Kirri samoin.
VÄINÖ.
En noita pahoin pelänne
Miekkojasi, mieliäsi.
Toki en kanssasi katala
Lähde miekan mittelöön.
NUORI JOUKO (yltyen).
Ken ei käy kalpahan käsiksi,
Sen minä siaksi laulan,
Panen semmoisen urohon
Sen sikäli, tuon täkäli,
Läävän nurkkahan nutistan!
KOUKI (syrjästä).
Tuotako suvaitset, Väinö?
Ota miekka, lyö muruksi!
VÄINÖ (Joukolle, alussa tyynesti, sitte kiihtyen).
Tuota varroinkin sinulta:
Ylpeyttä yllin kyllin,
Itseluuloa isosti,
Raakuutta rajattomasti.
Vaaksan tietoja varalla,
Peninkulma kerskausta;
Kuntoa mättähän korko,
Vuoren korko röyhkeyttä;
Muistotietoja murunen,
Viisautt' ei viivan verran;
Pilvi kunnianhimoa,
Kateutta suon syvältä;
Koko hinkalo valetta,
Totta vain torajyväksi.
Ketun on sulla viisautta,
Alhaista eläimen mieltä,
Mutkikasta, juonikasta,
Ei ylevän ymmärrystä,
Suden on himo sinulla,
Raateleva, kurja, raukka,
Ei ylhäinen lemmen into.
Olet kuin kateinen koira,
Kiertelevä, kaarteleva,
Vaan et kunnon kilpaveikko.
Etkö nyt häpeä häijy?
Etkö vaivainen vajoa
Maan mutahan, suon sisähän?
Vaivu, vaivu!
NUORI JOUKO (hätäyneenä).
Auta, Väinö!
Tietäjä iän-ikuinen,
Pyörrytä pyhät sanasi!
Annanpa parahan makson.
VÄINÖ.
Niin mitä minulle annat,
Jos pyörrän pyhät sanani?
KIRRI (puun takaa, johon on paennut Väinön loitsiessa).
Lupaisitko vanhan jousen!
NUORI JOUKO.
Annan jouseni parahan.
VÄINÖ.
Mene hurja jousinesi!
On aseita itselläni
Joka vaarnalla varattu. —
Painu maahan jo matonen,
Suon sisään salakavala!
Suuri on paasi painamassa,
Raskasten vikojen vuori.
Painu, painu!
NUORI JOUKO.
Auta, Väinö!
Pyörrytä pyhät sanasi!
KIRRI (syrjästä).
Lupaisitko vanhan purren!
NUORI JOUKO.
Annan purteni parahan.
VÄINÖ.
Pursia on itselläni
Tuulen viedä, toisen tuoda.
Sorru sortaja hyvien,
Vainoja vapahan laulun,
Pimeähän piilotaite,
Syvemmälle kyyn kotihin,
Sorru, sorru!
NUORI JOUKO.
Auta, Väinö!
Päästä tästä pälkähästä!
KIRRI (syrjästä).
Antaisit hänelle orhin!
NUORI JOUKO.
Annan orhini parahan.
VÄINÖ.
On hepoja itselläni!
Uppoa susi syvälle.
Syvä on paha sisusi,
Ilon- ja valon-vihainen.
Painu, katkuinen kekäle,
Ainiaksi painu, painu!
NUORI JOUKO.
Auta jo, Suvannon urho,
Nosta nuorta Joukahaista!
KIRRI (syrjästä).
Voisit kultia luvata!
NUORI JOUKO.
Annan kultia kypärin.
VÄINÖ.
Kysy en kurja kultiasi.
Iki kullat on itselläni.
Kutistu kokohon raukka,
Kuin lumi keväimen tieltä,
Yö keväisen päivän tieltä.
Putoa Puhurin suohon
Hallattaren vuotehelle,
Siell' uneksi yön kodissa
Jäisen puolison povella,
Sinne sorru!
NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
Päästä, päästä!
Vaka, viisas Väinämöinen.
KIRRI (hätäisesti).
Anna aumat, pellot, mullat!
NUORI JOUKO.
Annan aumani kotoiset,
Heitän hietapeltonikin
Itseni lunastimeksi.
VÄINÖ (jatkuessa yhä kiihtyen).
Omat peltoni paremmat,
Omat aumat armahammat.
Vaivu vieläkin syvemmä,
Mutahan Manalan virran!
Vie sinne matala mieli,
Luonto karvas ja katala.
Sorru jo lamassa siivin,
Haaskalintu hautahasi,
Jotta sointuisi somemmin
Saloilla keväiset kielet
Luonnon puhtahan povesta.
Sinne sorrutkin harakka.
Voi mätäskin maasta nousta,
Vaan ei öykkäri yletä;
Kohotti petäjä päänsä,
Oksat linnuille levitti —
Halpa mies hakona vaipui,
Mieli myrrin nyrrillänsä.
Pilvihin paneite päivä,
Välky taivas valkeoita,
Jyrise jumalan ilma,
Kalliot paloiksi pauku!
Tuuli, tuppuran tekijä,
Räiskyttele rannan hiekat
Silmille pahan sikiön,
Häijyn miehen häämenoissa!
Vinku tuuli vimmatusti
Irnuvirttä ilkeätä,
Nyt kun juopi nuori Jouko
Suossa sammakon olutta.
Sorru kuin somerovuori,
Sorru, sorru!
NUORI JOUKO (yhä hätääntyneemmin).
Viisas Väinö!
Säästä vielä heikko henki!
Virta jo jalkoja vetävi,
Hiekka silmiä hijovi.
KIRRI (hädissään).
Anna jos mitäkin annat,
Mutta säästä siskoasi!
NUORI JOUKO.
Kun pyörrät pyhät sanasi,
Annan pirtin pyyhkijäksi,
Kutojaksi kultavaipan,
Mesileivän leipojaksi —
Annan Aino siskoseni.
KIRRI (hurjistuen, epätoivoisesti).
Voi katala kauppojasi!
Voi minua mies poloista!
Poistuu.
KOUKI (hykertäen käsiään).
Se oli voittoa parempi!
VÄINÖ.
Säästäisinkö? — Päästäisinkö? —
Jo säästänkin! — Jo päästänkin!
Kun noin pyrkinet parata,
Suot suloimman lunnahasi,
Riemun rintani valoksi,
Niin pyörrän pyhät sanani,
Päästän linnun lentosalle —
Kun et liekin yölepakko. —
Lepy nyt, vihainen virta,
Vuolahana vuotamasta
Päälle syyllisen urohon.
Suistukoot syvälle syysi,
Viat virtojen mukana;
Sortukoon sakea sappi,
Mutta mies mudasta nouse
Vapahana vammoistasi.
Nouse kuin savesta saukko,
Läikkykarvainen, korea.
Puhdistuisitko pulassa,
Nousisitpa nuorempana
Kuin paju palon kylessä,
Survottuna, sorrettuna
Keikahtaa kevein mielin;
Niin sinäkin, nuori Jouko,
Nouse, keiku ketterämmin,
Pesi pääsky, liehu leivo,
Elä huuda huuhkajana.
Anna luonnon leikitellä,
Anna ihmisten iloita,
Itsekin ilosta nautti,
Se on tervehen tekoa.
Jollet sietäne iloja,
Päivän paistetta pakene —
Se ilon loi ihmisille —
Menekin susien maille,
Yön ja talven tunturille,
Kussa ei kuuta, aurinkoa
Eikä tähtien valoa.
Mutta nyt on nousuaika,
Kuulet lintujen lirinän —
Jäniskin jo tuosta juoksi.
Aurinko salon sisästä
Jo vesiä välkyttävi,
Herätellen heikommatkin.
Tarttuen Joukoa käteen.
Nouse, Jouko, notkostasi
Päivän kirkkahan poluille!